> MUSEOT

> MUSEOMIEHEN TYÖPÖYDÄLTÄ

Erilaiset museot, erilaiset ystävät

Museoiden vapaaehtoistoiminnassa on isoja eroja, koska museot tavoittelevat erilaisia asioita. Museonystävien toiminnassa tulisikin kiinnittää enemmän huomiota museon tavoitteisiin kuin museotyön keinoihin. Yhteiskuntaa palveleva museo tarvitsee ystäviä.

Museoilla on aina ollut ystäviä. Miltei kaikki virolaiset ja suomalaiset museot on perustettu vapaaehtoisten ansiosta, museonystävien tekemällä työllä. Meiltä pitkälti puuttuvat eurooppalaiset palatsimuseot, jotka ovat rakentuneet ruhtinaiden keräämien kokoelmien ympärille. Pohjoismainen museolaitos onkin pohjimmiltaan syntynyt kansalaisten museoharrastuksen ja kiinnostuksen ansiosta.

Museoiden historiassa voidaan kuitenkin nähdä erilaisia vaiheita. Turkulaisen museologin Solveig Sjöberg-Pietarisen mukaan museoissa on kolme toistaan seuraavaa sukupolvea: kerääjät, säilyttäjät ja välittäjät. Näillä sukupolvilla voi katsoa olevan myös erilainen suhde museonystäviin ja vapaaehtoisiin. Kerääjät ovat luoneet museon kokoelman yhteistyössä vapaaehtoisten ja muiden museoharrastajien kanssa – joskus heitä ei voi edes erottaa toisistaan. Ensimmäiset ammatillisen koulutuksen saaneet sukupolvet ovat yleensä olleet säilyttäjiä. Heidän aikanaan vapaaehtoisten merkitys on vähentynyt ja museot ovat etääntyneet harrastajista. Museotyön painopiste on siirtynyt kokoelmiin ja niiden tieteellisesti ja ammatillisesti korkeatasoiseen hoitoon. Heitä ovat puolestaan seuranneet välittäjät. Välittäjien aikana huomio on palannut yleisöön ja samalla myös suhtautuminen vapaaehtoisiin on muuttunut. Tämän kolmannen sukupolven aikana syntyvät myös museonystävien yhdistykset.

Suomessa museot alkoivat perustaa ystäväyhdistyksiä 1980- ja 1990-luvuilla. Uudet ystäväyhdistykset toimivat hyvin eri tavoin kuin keräilijät, jotka olivat aikoinaan perustaneet museot. Ystäväyhdistys pitää museota tietyllä tapaa jo valmiina, museolla on ollut palkattua henkilökuntaa ja ystäväyhdistyksen tarkoituksena nähdään jonkinlaisen lisäarvon tuottaminen museolle. Ystävät voivat tuoda lisää asiakkaita, tehdä vapaaehtoistyötä, järjestää tapahtumia tai kerätä varoja museotoimintaan.

Monet suomalaiset museonjohtajat kuitenkin valittavat, että ystäväyhdistyksestä on tullut enemmän taakka kuin voimavara: ystäville tarjotaan erilaisia etuja ja alennuksia, museo järjestää heille ohjelmaa eikä tunne saavansa vastineeksi mitään. Koulutetun henkilökunnan ja vapaaehtoisten yhteistyö ei olekaan aivan yksinkertaista. Miksi?

Mikä museo, mikä ystävä?
Vaikka museonystävien yhdistyksillä ei ole takanaan pitkää historiaa, ystävien tekemälle työlle olisi ollut aina tarvetta. Museonystäviä ei mainita Kansainvälisen Museoneuvoston ICOM:in museomääritelmässä, mutta sen avulla voidaan paikallistaa, miksi museoilla on ystäviä ja mihin niitä todella tarvitaan. Määritelmän mukaanhan ”museo on voittoa tuottamaton pysyvä instituutio, joka toimii yhteiskunnan ja sen kehityksen hyväksi; on avoinna yleisölle; hankkii, säilyttää, tutkii, julkaisee ja esittelee – tutkimusta, kasvatusta ja mielihyvää varten – aineellista ja aineetonta todistusaineistoa ihmisistä ja heidän ympäristöstään.”

ICOM näkee museon alan koulutuksen saaneiden ja valveutuneiden museoammattilaisten ylläpitämänä pysyvänä instituutiona. Museomääritelmässä tulevat esiin museolle tunnusomaiset keinot: avoinnapito, hankkiminen, säilyttäminen, tutkiminen, julkaiseminen ja esitteleminen. Nämä kertovat väljästi ymmärrettynä sen, mitä museoissa tehdään. Isompi kysymys on se, miksi museot käyttävät näitä keinoja. Miksi ne toimivat, miksi ne ovat olemassa?

Määritelmän avainkohta on ensimmäisessä sivulauseessa, jonka mukaan museo ”toimii yhteiskunnan ja sen kehityksen hyväksi”. Tähän vaatimukseen kiinnitetään museoalalla varsin vähän huomiota ja ammatillisen keskustelun ydin liittyy pääsääntöisesti valittuihin keinoihin. Esimerkiksi eri ammattiryhmät ovat ryhmittyneet tiettyjen keinojen ympärille: museolehtorit näkevät museon ensisijaisesti pedagogisena instituutiona, tutkijat korostavat tutkimusta ja näyttelyamanuenssit tietysti näyttelyitä. Museonystävillä voidaan nähdä olevan eri tavoin merkitystä eri ammattiryhmien näkökulmasta.

Museot ovat kuitenkin hyvin erilaisia. On olemassa museoita, joilla ei ole käytännössä lainkaan kokoelmia. On museoita, jotka eivät ole yleisölle avoinna tai niillä ei ole näyttelyä. Osa museoista keskittyy tutkimukseen, osa ei ole ikinä julkaissut mitään. Vaikka museoille voidaan asettaa vähimmäisvaatimuksia ja luoda standardeja, museoiden täytyykin painottaa toimintaansa eri tavoin. Samalla tavalla museonystävien toiminnalle on vaikea löytää yhtenäisiä muotoja – ystäväyhdistykset löytävät toimintaansa aina erilaisia ja uudenlaisia sävyjä.

Yhdysvaltalainen museologi Stephen E. Weil on kritisoinut museoita siitä, että ne sekoittavat toiminnan keinot ja tavoitteet keskenään. Museot luulevat, että niiden tehtävänä on vain kerätä, säilyttää ja esittää. Weilin mukaan tällainen ajattelu on vaarallista, koska museo silloin unohtaa, miksi se on olemassa. Museosta tulee instituutio, joka ei tavoittele mitään ja jonka pohjimmainen tarkoitus on vain selviytyä.

Keinojen ja tavoitteiden eroa voi helposti kuvata pohtimalla toista muistiorganisaatiota, kirjastoa. Kirjaston keskeisin keino on lainata kirjoja. Kirjaston tavoitteena ei kuitenkaan ole sinänsä kirjojen lainaaminen, vaan niiden lukemisesta koituva hyöty kansansivistykselle ja kansalaisten hyvinvointiin. Kun kansansivistys ei ole enää kiinni pelkästä lukemisesta, kirjastot ovat alkaneet tarjota muun muassa sähköisiä aineistoja. Jos kirjasto olisi ainoastaan lainaamista varten, se hankkisi kokoelmiinsa vain suosituinta viihdekirjallisuutta.

Keskittyminen keinoihin on valitettavasti yksi museoalan sokeista pisteistä. Monet tuntuvat ajattelevan, että museon menestys riippuu vain siitä, kuinka hyvä se on hankkimaan esineistöä, paljonko tutkimuksia julkaistaan tai onko kouluryhmille työpajatila. Samalla tavalla mekaanisesti mietitään, miksi museolla ei ole ystäväyhdistystä tai miksi se on passiivinen. Keinot eivät ole kuitenkaan museon tavoitteita vaan keinot valitaan sitä varten, että museot pääsevät tavoitteisiinsa.

ICOM:in määritelmä ei kerro, millaista on museon toiminta yhteiskunnan hyväksi. Mitä yhteiskunnalla edes tarkoitetaan: virolaisia, lähinaapurustoa, museokävijöitä, koko ihmiskuntaa vai museon erityisalueesta kiinnostuneita harrastajia? Vaikka museoilla on samat keinot käytettävissään, ne hyödyntävät niitä aivan eri tavoin. Pohjimmiltaan taustalla on erilainen näkemys museon tavoitteista, niistä asioista joiden hyväksi museo toimii.

Museoilla on kirjastoihin verrattuna enemmän erilaisia painotuksia, erilaisia arvoja ja tavoitteita. Kuvitellaan esimerkiksi kaksi museota: katoavista eliölajeista kertova biodiversiteettimuseo ja autourheilusta kertova formulamuseo. Biodiversiteettimuseon perustajien ajatuksena on kenties kannustaa kävijöitä muuttamaan elintapojaan, formulamuseossa kerrotaan kilpa-autojen kehityksestä. Molemmat museot tekevät omalla tavallaan työtä yhteiskunnan kehityksen hyväksi, mutta näkemys yhteisestä hyvästä on käytännössä jokseenkin vastakkainen. Museoiden ideologiset ja poliittiset lähtökohdat ovat erilaisia ja luultavasti yleisöpohjakin on aivan erilainen.

Luonnollisesti useimpien museoiden tavoitteet eivät eroa kovinkaan dramaattisesti toisistaan. Silti on tärkeää muistaa, että ei ole olemassa yhtä museon ideaalimallia, jota kaikkien tulisi tavoitella. Museot näkevät yhteiskunnan tarpeet omista lähtökohdistaan ja eri tavoilla, joten ne valitsevat erilaisia keinoja toteuttaakseen tehtäviään julkisina palvelulaitoksina. Museokenttä näyttää myös ulospäin yhtenäisemmältä kuin onkaan, koska tavoitteet ovat usein julkilausumattomia eivätkä museot kerro niistä avoimesti.

Kun museo pohtii suhdettaan ystäväyhdistykseen ja vapaaehtoisiinsa, on hyvä pohtia, mikä onkaan museon varsinainen tehtävä. Harvat vapaaehtoiset ovat mukana toiminnassa vain siksi, että heitä motivoisivat museotyön keinot, kuten avoinnapito, opastaminen tai kokoelmien hoito sinänsä. He eivät ole museoalan harjoittelijoita. Vapaaehtoistyön pitää tuntua mielekkäältä ja merkitykselliseltä: erilaiset ihmiset hakeutuvat biodiversiteettimuseon ja formulamuseon ystäviksi. Ongelmalliseksi ystävien hankkiminen muuttuu, jos museon tehtävä ei ole selvillä edes museolle itselleen. Valitettavasti tämä onkin aika usein se suurin ongelma.

Museon yhteiskunnalliset tavoitteet
Museot ovat alkaneet viime vuosina pohtia omaa identiteettiään. Museot miettivät, mitä ne toiminnallaan yhteiskunnalle antavat ja miksi ne ovat ylipäätään olemassa. Esiin ovat luonnostaan nousseet museon perustamiseen aikoinaan vaikuttaneet tekijät ja niiden päivittäminen tähän päivään. Museoiden perustajilla on yleensä ollut kirkkaita yhteiskunnallisia tavoitteita, jotka ovat museologisesti hyvin kiinnostavia. Yhtä lailla ne asiat, joihin museoiden juuri nyt uskotaan ja toivotaan vaikuttavan, heijastavat meidän yhteiskuntamme arvoja.

Museot ovat historiansa aikana vaikuttaneet yhteiskuntaan lukemattomin eri tavoin, joista ei ole aina avoimesti puhuttu. Museot ovat lähtökohdiltaan konservatiivisia laitoksia, joiden arvot muuttuvat hitaasti. Museoiden julkilausumattomissa tavoitteissa onkin monesti sellaisia piirteitä, joita on vaikea sovittaa meidän aikamme ehdoilla käytävään kulttuuripoliittiseen keskusteluun.

Kallisarvoisten kokoelmien avulla voidaan viestiä kaupungin kulttuurisesta ja taloudellisesta pääomasta, kokoelmat voivat palvella uuden tiedon tuottamista tai osoittaa kansakunnan ainutkertaisuutta nationalismin hengessä. Museon voi nähdä palvelevan kansansivistystä, auttavan ihmisiä rakentamaan identiteettiään tai yhtä hyvin vahvistavan valtaapitävien ideologioita. Museo voi myös tavoitella positiivisia muutoksia jossain yhteisössä tai tuoda paikkakunnalleen turisteja ja taloudellisia hyötyjä. Puhutaan myös paljon museoiden vaikutuksesta luovuuteen, innovatiivisuuteen, hyvinvointiin ja syrjäytymisen ehkäisyyn. Toki museon tavoitteena voi olla myös henkilökohtaisesti merkittävien kokemusten tarjoaminen kävijöilleen. Museoilla voi nähdä olevan hyvinkin erilaisia tavoitteita, joista voisi toki antaa muitakin esimerkkejä.

Museot voidaan nähdä alueellisina hyvinvointipalveluina vaikka ne eroavat ratkaisevasti muista kulttuurilaitoksista, kuten kirjastoista, teattereista tai orkestereista. Museot ovat keskenään hyvin erilaisia – niillä on erilaisia kokoelmia, erilaisia näyttelyprofiileja, erilaisia toiminta-ajatuksia ja strategioita. Myös museoiden asiakkaat ovat erilaisia ja kävijöiden kokemukset subjektiivisia. Osa museoista on sidottu johonkin alueeseen, osa johonkin aihepiiriin ja osa molempiin.

Australialainen Carol Scott on tutkinut, mitä arvoa museoilla nähdään yhteiskunnalle olevan. Hänen mukaansa museoissa nähdyt arvot voidaan jakaa neljään pääryhmään. Ensinnäkin välineelliset arvot näyttäytyvät utilitaristisina toiveina, jotka liittyvät kulttuurin ja yksilön, talouden tai yhteisön suhteisiin, turismin edistämiseen, sosiaaliseen eheyttämiseen, työllistämiseen ja oppimiseen. Toisen ryhmän muodostavat museoihin liittyvät itseisarvot, kuten taiteen ja kulttuuriperinnön vaaliminen. Käyttöarvot ovat puolestaan keskeinen todiste kulttuurin merkityksestä: museokäynnit, sponsorointi ja lahjoitukset itsessään osoittavat museoilla olevan arvoa. Käyttöarvot voivat olla myös potentiaalisia – ihmiset, jotka eivät käy museoissa, arvostavat mahdollisuutta käyttää halutessaan museopalveluja. Neljäntenä ryhmänä Scott käsittelee institutionaalisia arvoja: museoilla on toimivina julkisina palveluina merkitystä luodessaan luottamusta valtajärjestelmän ja kansalaisten välille. Yleisölle avoimet museot osoittavat, että yhteiskuntajärjestelmä toimii ja keskeinen kulttuuriomaisuus on kansalaisten saavutettavissa.

Scottin tutkimukset osoittavat, että museoilla nähdään olevan erilaisia ja hyvin monipuolisia arvoja eri ryhmille. Tulos kertoo jotain myös siitä, miksi ihmiset ovat valmiita tekemään vapaaehtoistyötä museoiden hyväksi. Museoilla nähdään olevan tärkeä rooli esimerkiksi paikkakunnan, historian tai yhteiskuntakehityksen kannalta. Samalla on syytä muistaa museoiden erilaisuus: ihmiset hakeutuvat eri museoiden ystäviksi niiden erilaisten tavoitteiden takia.

Museot tarvitsevat ystäviä
Kun huomio siirtyy museotoiminnan keinoista tavoitteisiin, suhtautuminen museonystäviin voi myös muuttua. Museonystäviä ei tarvitse enää nähdä epämääräisenä joukkona amatöörejä, joista voisi olla hyötyä yksinkertaisimpien työvaiheiden hoitamisessa. Ystävät voivat olla keskeinen osa museon tavoitteiden toteutumista, jos vain tavoitteet ja vapaaehtoistyö saadaan sovitettua yhteen.

Suomalaisilla museoilla on hyvin erilaisia museonystävien yhdistyksiä ja tapoja hyödyntää vapaaehtoisia. Kenties merkittävin vapaaehtoisten joukko auttaa Helsingissä toimivaa Luonnontieteellistä Keskusmuseota. Museolla on eri puolilla maata tuhansia luontoharrastajia, jotka ympäri vuoden toimittavat tietoja näkemistään kasveista, linnuista ja hyönteisistä. Havaintotiedot annetaan sähköisesti Internetin välityksellä ja museo voi tutkia niiden avulla suomalaisen luonnon muutoksia. Ilman näitä vapaaehtoisia museon tekemä tutkimustyö olisi huomattavan vaikeaa, koska museon omat tutkijat eivät voi mitenkään saada vastaavaa havaintomäärää koottua.

Kulttuurihistoriallisten tai taidemuseoiden näkökulmasta esimerkki luontoharrastajista tuntuu tietysti etäiseltä, mutta toiminnan menestyksellisyys kertoo jotain oleellista siitä, miten vapaaehtoisiin tulisi suhtautua. Luontoharrastajat eivät ole toiminnassa mukana siksi, että museotyön keinot välttämättä kiinnostaisivat heitä. Sen sijaan he jakavat museon huolen ympäristön tilasta ja lajiston häviämisestä. Luonnontieteellinen museo tekee tärkeää työtä ympäristönsuojelussa ja ihmiset haluavat olla vapaaehtoisella panoksellaan tukemassa sitä. Luonnon seuraaminen on myös hyvä ja edullinen harrastus, josta saa hyvän mielen: juuri sellaista museon ystävätoiminnan kuuluisikin olla.

Kirjallisuutta:

Heinänen, Aira, Museonystävän opas. Suomen museoliitto. Helsinki 2003.

Looking Reality in The Eye. Museums and Social Responsibility. Edited by Robert R. Janes & Gerald T. Conaty. Calgary University Press. Calgary 2005.

Museologia tänään. Toim. Pauliina Kinanen. Suomen museoliitto. Helsinki 2007.

Museo oppimisympäristönä. Toim. Kalle Kallio. Suomen museoliitto. Helsinki 2004.

Scott, Carol, ”Measuring social value”. Museums, Society, Inequality. Edited by Richard Sandell. Routledge. London 2002, s. 41-55.

Sjöberg-Pietarinen, Solveig, Kvinna i museivärlden. En studie i Irja Sahlbergs museisyn. Etnologiska institutionen vid Åbo Akademi. Åbo 1997.

Šola, Tomislav, Essays on museums and their theory. Towards a cybernetic museum. The Finnish Museums Association. Helsinki 1997.

Weil, Stephen E., Making Museums Matter. Smithsonian Institution. Washington 2002.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin vironkielisenä Muuseum-lehdessä (1/2008).