> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Kanttiinihommia

Vuoristoinen Afganistan nostattaa meillä poliittista kuohuntaa. Suomalainen sotilasosasto on ollut pari vuotta mukana Naton johtamassa kriisinhallintaoperaatiossa. Samaan aikaan Yhdysvallat käy sotaa talebanien sitkeää sissiliikettä vastaan. On pohdittu, pitäisikö suomalaisten roolia laajentaa vai supistaa. Afganistanin hallitus on myös pyytänyt 100.000 rynnäkkökivääriä, joita suomalaiset jo kertaalleen kieltäytyivät toimittamasta.

Afganistanissa on käyty sisällissotaa kohta 30 vuotta ja se näkyy. Vuonna 1979 neuvostojoukot nostivat valtaan kommunistisen nukkehallituksen ja saivat vastaansa ääri-islamilaisia sissiliikkeitä. Neuvostoliiton vetäydyttyä talebanit valtasivat Kabulin mutta sotaonni kääntyi Yhdysvaltain pommitusten myötä syksyllä 2001.

Vaikka asetelmat ovat sisällissodissa aaltoilleet, afganistanilaiset elävät yhä raunioiden keskellä. Paikallistasolla hallitsevat fundamentalistiset sotaherrat eikä todellisesta jälleenrakennuksesta tai ihmisoikeuksista voi puhua. Talebanien rintamahan romahti loppuvuonna 2001, kun sotaherrat käänsivät yksi kerrallaan takkinsa ja ryhtyivät länsimaiden liittolaisiksi. Näiden joukossa olivat muun muassa Buddha-patsaat räjäyttäneet Bamiyanin maakunnan johtajat. Vain oopiumpellot kukoistavat sotaherrojen suojeluksessa.

Kuusi vuotta sitten New Yorkin terrori-iskut ja Afganistanin sota jakoivat rauhanliikkeen mielipiteitä. Osa kannatti Yhdysvaltain sotatoimia, koska niiden avulla talebanien hirmuhallinnosta päästäisiin eroon. Toisaalta monet ennustivat aivan oikein, että pommitukset eivät poistaisi terrorismin uhkaa - mikä oli sodan keskeisin argumentti. Afganistanin sotaa pidettiin myös uusliberalistisen riiston hedelmänä, mutta aika harva siitä on tainnut hyötyä. Moni pasifisti pohti asiaa moraalisesti: sota ja väkivalta tuntuivat silloin ja tuntuvat myös nyt väärältä ja epäinhimilliseltä ratkaisulta.

Kun Afganistanin tilanne ei ole sotimalla parantunut, kysymyksenasettelusta ei ole tullut rauhanliikkeelle sen helpompaa. Suurvaltojen tekemiä virheitä ei auta murehtia eikä lyödä hanskoja tiskiin. Rauhattoman maan saaminen jaloilleen edellyttää nyt mielestäni sotilaallista läsnäoloa, tukea jälleenrakennukseen ja määrätietoista siviilikriisinhallintaa. Ongelmana on kuitenkin se, että tilanne näyttäytyy rauhanturvaamisen sijaan sisällissodalta, jota käydään länsiliittouman ja sissiliikkeen välillä. Naton ja Yhdysvaltain näennäisesti erilliset operaatiot eivät paikallisten silmin eroa toisistaan.

Kokoomuspoliitikot ovat halunneet vahvistaa Afganistan-operaatiota. On myös haluttu eroon kanttiinihommista ja näyttää Yhdysvaltain uskolliselta liittolaiselta. Tuntuu siltä, että Afganistanin tilannetta ei katsota enää rauhanturvaamisen vaan sodankäynnin näkökulmasta. Yhdysvaltojen tavoitteena ei toki ole missään vaiheessa ollutkaan yhteiskunnan demilitarisoiminen vaan sodan voittaminen. Mutta tulisiko suomalaisten ajatella näin? Eikö meitä kiinnosta enemmän maan ihmisoikeustilanne kuin radikaalin islamin väkivaltainen tukahduttaminen?

Sen pitäisi olla päivänselvää, että Afganistaniin ei tarvitse toimittaa yhtään rynnäkkökivääriä. Maassa on pienaseita valtavia määriä, niillä käydään avoimesti kauppaa eivätkä lisätoimitukset pysyisi armeijan varastoissa. Afganistanin sotaherrojen valta on kalashnikovien varassa ja niillä ampuvat ihmisoikeuksia polkevat kuolemanpartiot.

Afganistanin kehitystä tulisi ajatella kokonaisuutena. Suomalaiset eivät voi olla maassa sotimassa talebania vastaan vaan rakentamassa rauhaa. Se edellyttää syventymistä paikallistason ongelmiin, kansalaisyhteiskunnan ja erityisesti naisten aseman vahvistamista sekä jälleenrakentamista. Maaseutu demokratisoituu, jos sinne saadaan vettä, sähköä ja kouluja - niitä ääriliikkeet ja sotaherrat eivät pysty antamaan.

Olisi myös hyvä muistaa, että rauhaa ei voi tehdä yksin. Jossain vaiheessa myös talebanit on saatava neuvottelupöytään ja sidottua poliittiseen prosessiin. Afganistanin tulevaisuuden kannalta se taitaa olla se tärkein kanttiinihomma.

Kolumni on alunperin ilmestynyt Ydin-lehdessä (3/2007)