> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Sota on päättynyt

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 90 vuotta Suomen kahtia repineestä sisällissodasta. Kotikaupungissani on ollut vaikea olla huomaamatta sitä innostusta, joka sotaan jälleen kohdistuu. Järjestetään luentotilaisuuksia, muistohetkiä, näyttelyitä ja Tampereen valtauksen muistopäivänä jopa historiallinen kuvaelma. Työväenmuseo Werstas kannustaa kansalaisia lahjoittamaan viimeisetkin sotamuistot lipastonlaatikoista museokokoelmiin.

Kiinnostus historiaan on tietysti tärkeää ja sisällissotamme ymmärtäminen tekisi hyvää meille suomalaisille. Muutamassa kuukaudessa kuoli väkivaltaisesti noin 37 000 suomalaista. Sisällissota oli todella verinen – esimerkiksi huomattavasti pidempään kestäneen toisen maailmansodan aikana menehtyi kaksinkertainen määrä suomalaisia.

Kun 90. muistovuosi on nostanut sisällissodan puheenaiheeksi, huomaa keskustelun muuttuneen värikkäämmäksi. Sisällissodan politisoiminen olisi aiemmin repinyt liikaa haavoja auki, se ei sopinut julkisuuteen. Ihmisten, jotka olivat nuoruudessaan katsoneet toisiaan kiväärintähtäimen takaa, joutuivat presidentti Kekkosta myöten elämään menneisyytensä kanssa. Heidän piti tehdä hiljainen sovinto ja rakentaa maata yhdessä.

Tällä hetkellä on elossa enää yksi sisällissodan veteraani. Punakaartissa taistellut Aarne Arvonen täytti elokuussa 110 vuotta ja hän on myös vanhin suomalainen. Sota on niin etäällä, että siitä ei ole omakohtaisia muistoja. Myös sukupolvelta toiselle siirtyneet tarinat ovat alkaneet haalistua, värittyä ja antaa tilaa mielikuvitukselle. Toisaalta puhumattomuuden muurin murtuminen teki tilaa historiantutkimukselle: tiedämme nyt paljon enemmän sodan uhreista, terrorista ja tapahtumista.

Vaikka tutkijoiden tulkinnat ovat lähestyneet toisiaan, politiikassa ja mediassa sisällissodasta voidaan jo huoletta puhua miltei mitä hyvänsä. Paperiliiton puheenjohtaja Jouko Ahonen keksi taannoin, että Voikkaan tehtaan kohtalo sinetöitiin Kalevankankaalla 1918. Vastaavasti Aamulehden pääkirjoitussivulla kerrottiin tammikuussa, miten sodan todellisia syyllisiä olivat Lenin ja tämän harhaanjohtama roistojoukko. Mitä jos siis syyttäisimme Leniniä, kun tehtaita taas suljetaan?

Kotini on aivan Kalevankankaan hautausmaan vieressä. Hautausmaan kiviaitaa katsellessani mietin sitä historiattomuutta, jota sisällissotaan liittyy. Vielä 90 vuoden jälkeen monet suomalaiset yhä katsovat sotaa punaisten tai valkoisten näkökulmasta ja kieltäytyvät ymmärtämästä tapahtumien monimutkaisuutta. Venäjän imperiumin hajotessa syntyi valtatyhjiö, pula kärjisti yhteiskunnallisia epäkohtia, järjestysvaltaa ei ollut, lainsäädäntö oli aikansa elänyttä, haluttiin itsenäisyyttä, haluttiin vallankumousta, vihattiin ja uskottiin aseisiin, ihmisiä kuoli.

En käsitä, miksi nyt halutaan löytää syyllisiä vuoden 1918 sisällissotaan ja tuomita heidät. Kiinnostavaa on sekin hurskas into, jolla yritetään luoda osapuolten välille sovintoa ja antaa anteeksi. Molemmat tiet on aika luonut auttamatta umpeen: syyllisiä etsimällä emme tule yhtään viisammiksi eikä ole enää ketään, joka voisi pyytää tai saada anteeksi. Kukaan ei edusta enää sodan osapuolia ja poliittinen sovintokin syntyi käytännössä toisen maailmansodan myötä. Jokainen voi vain yrittää ymmärtää.

Sisällissota oli toki traaginen ja traumaattinen tapahtuma, historiallisesti kaikin tavoin merkittävä vedenjakaja. Sitä pitää tutkia, se pitää muistaa. On myös hyvä huomata, että sodat maailmalla ovat valtioiden sisäisiä ja ihan yhtä inhottavia. Meidän suomalaisten kannattaisikin miettiä omaa sisällissotaamme, jotta osaisimme suhtautua järkevästi ja eri näkökulmia punniten myös maailman kriisipesäkkeisiin. Mutta vuoden 1918 sota on jo päättynyt, onneksi.

Kolumni on alunperin ilmestynyt Ydin-lehdessä (1/2008)