> MUSEOT

> MUSEOMIEHEN TYÖPÖYDÄLTÄ

Verkottunut museo

Museologian uranuurtaja Kenneth Hudson esitteli vuonna 1993 käsitteen suuresta eurooppalaisesta museosta. Hudson totesi "Eurooppa on yksi suuri museo, jossa jokainen pelto ja joki ja rautatie sisältävät vihjeitä kyseisen maan menneisyydestä kunhan katsojalla on tarvittava tieto siitä, mitä hän katsoo. Siellä täällä suuressa museossa on laitoksia, joita kutsumme museoiksi. Niiden päätehtävä on auttaa ihmisiä ymmärtämään suurta museota. Ne saavat oikeutuksensa siitä, että ne katsovat ulospäin, eivät sisäänpäin."

Hudsonin ajatuksenjuoksu korostaa vahvasti ajatusta, että museo ei ole sidottu mihinkään rakennukseen. Hudson ei ole ajatuksineen yksin, vaan yhä enemmän museo nähdään ennemmin näkökulmana tai toimintatapana kuin näyttelytilana. Museo on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja pyrkii toimimaan siellä, missä ihmisetkin. Museot ovat esimerkiksi keskeisiä asiantuntijoita kaupunkisuunnittelussa ja tekevät tutkimustyötä myös muutoin kuin museon esinekokoelmiin liittyen.

Vuonna 1993 Hudson tuskin ajatteli Internetin tuomia mahdollisuuksia - tuolloin ensimmäiset museot avasivat verkkosivujaan, joiden käyttö rajottui tiedon välittämiseen esimerkiksi museon aukioloajoista ja sisäänpääsymaksuista. Kymmenessä vuodessa museoiden palvelut Internetissä ovat kuitenkin laajentuneet merkittävästi. Suomessa tähän on keskeisellä tavalla vaikuttanut valtioneuvoston rahoittama museoiden tietoyhteiskuntaohjelma, joka alkoi vuonna 1997.

Museoiden sähköiset palvelut

Museoiden verkkopalveluiden kirjo ulottuu useisiin eri käyttäjäryhmiin. Esimerkiksi opettajia varten on tarjolla tehtävälomakkeita, täsmennettyä informaatiota näyttelystä tai museo-opetuksen periaatteista. Museoiden verkkosivuilla kerrotaan toiminnan lisäksi myös niistä aihepiireistä, joiden asiantuntijoita museot ovat. Esittämistavaksi on vakiintunut verkkonäyttely, joita Suomen museoliiton ylläpitämän www.suomenmuseot.net -palvelun mukaan on jo yli 80. Uusia sivustoja avataan säännöllisesti.

Museon tärkeimpiä aiheita on haluttu esittää uuden median keinoin - vaihtoehtoisia välineitä ovat olleet Internetissä vapaasti käytettävät verkkonäyttelyt sekä multimediat, jotka on tallennettu cd-rom -levyille tai viime aikoina myös dvd:lle. Multimediakioskeja löytyy useimmista museonäyttelyistä ja kävijät voivat halutessaan ostaa multimedialevyjä museokaupasta omakseen. Aiheet on haettu museon ydinosaamisesta ja lopputuotteista on tullut samalla museon käyntikortteja, jotka myös houkuttelevat tutustumaan itse museon ja kertovat jo olemassaolollaan museon seuraavan aikaansa. Ei ole yllätys, että Gallen-Kallelan museo on tuottanut verkkonäyttelyn taidemaalari Akseli Gallen-Kallelasta ja Alvar Aalto -museo arkkitehti Aallosta.

Multimedialla on pr-arvojen lisäksi muitakin etuja: ensinnäkin ne säästävät tilaa - sähköiseen muotoon voidaan pakata huomattavasti enemmän esineistöä ja tietoa kuin näyttelysaliin. Kun näyttelyt vaihtuvat tiuhaan, voi kävijä tutustua keskeiseen aineistoon myöhemmin, päätteeltä museon nurkassa tai Internetin välityksellä. Digitoimalla voidaan myös vähentää alkuperäisaineistojen käyttöä ja siten parantaa niiden säilyvyyttä. Esimerkiksi keskeisen teoksen poistuminen näyttelystä voidaan hyvittää sähköisellä mallinnoksella. Digitaalinen konservointi antaa jopa mahdollisuuksia esittää vaurioitunut esine sellaisessa muodossa kuin se kenties on ollut ennen tuloaan museoon. Uuden median avulla esineisiin voidaan myös liittää helposti tekstiä ja yhdistää niitä toisiinsa sellaisella tavalla, joka olisi näyttelytilassa mahdotonta.

Verkkonäyttely opetuksessa

Verkkonäyttely on varsin uusi ja toistaiseksi hieman vakiintumaton käsite. Pääasiassa sillä tarkoitetaan Internetiin tehtyjä verkkosivustoja, jotka esittelevät jotain aihetta hyödyntäen tekstiä, kuvaa ja ääntä.

Verkkonäyttelyitä suunniteltaessa on hyvin usein yritetty huomioida koulujen tarpeita. Ajatuksena on ollut, että verkkonäyttelyjen avulla voidaan ylittää museokäynnin käytännönjärjestelyihin liittyviä esteitä ja tarjota osaamista koko maan kattavasti. Esimerkiksi käynti Ateneumin taidemuseossa on mahdoton useimmille pohjoissuomalaisille oppilaille, mutta museon verkkonäyttelyiden avulla voi tutustua taiteen kansalliseen kokoelmaan vaivattomasti.

Verkkonäyttelyiden keskeisenä haasteena pidetään usein elämyksellisyyttä. Verkko soveltuu erinomaisesti esimerkiksi pelien tai visailujen toteuttamiseen. Samoin liikkuvaa kuvaa ja ääntä hyödynnetään verkkonäyttelyissä aika ajoin. Verkkonäyttelyiden avulla voidaan myös esittää asioita, joiden kuvaaminen varsinaisessa näyttelytilassa olisi teknisesti tavattoman vaikeaa. Esimerkiksi Etelä-Karjalan museon tuottama Kauskilan kalmiston arvoitus perustuu pitkälti verkkopeliin, jossa hiirtä käyttäen tehdään arkeologisia kaivauksia.

Opetusta verkkonäyttely voi hyödyntää monin tavoin. Verkkonäyttely voi toimia opettajalle välineenä, jota hän käyttää omassa tiedonhankinnassaan. Jos luokassa on dataprojektori, voi verkkonäyttelyn katsoa luokassa myös yhteisesti. Atk-luokassa tutustuminen voi tapahtua yksilöllisemmin, jolloin oppilaat etenevät omaan tahtiinsa. Verkkonäyttely voi olla oma oppimiskokemuksensa tai se voidaan niveltää osaksi museokäyntiä: se voi toimia käynnin pohjustuksena tai jälkityöskentelyn apuvälineenä.

Verkkonäyttelyn sisältö on voitu jäsentää hyvin erilaisilla tavoilla. Joskus kävijä seuraa juonta tai tarinaa, jonka etenemiseen hän voi vaikuttaa. Sisältö voi esimerkiksi olla kuvailevaa, luettelomaista tai leikkimielistä. Toteutustavan, sisällön ja oppitunnin aiheen nivoutuminen luontevasti yhteen on keskeistä verkkonäyttelyä valittaessa. Opettajan kannattaa tutustua verkkonäyttelyyn ennalta ja miettiä valmiiksi siihen liittyviä mielekkäitä tehtäviä - niitä ei ole aina valmiiksi tarjolla.

Joskus verkkonäyttelyistä ajatellaan, että ne voisivat korvata tai jopa kilpailla varsinaisen museotoiminnan kanssa. Verkkonäyttely on kuitenkin irrallinen tuote, joka toimii vain omilla ehdoillaan. Verkkonäyttelyt varmasti aiheuttavat muutospaineita tavalliselle museotoiminnalle, mutta kaikkea ei voi tulevaisuudessakaan toteuttaa multimedian keinoin. Opettajan kannalta kysymys ei siis liioin ole siitä, meneekö oppilaiden kanssa museoon vai tutustuuko aiheeseen verkossa - molemmilla menetelmillä on omat vahvuutensa.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt HYOL ry:n Kleio-lehdessä (1/2004).

Kirjallisuutta:

Museo oppimisympäristönä. Toim. Kalle Kallio. Suomen museoliitto ja Suomen Tammi Plus -projekti. Helsinki 2004.

Suomenmuseot.net -museoportaali: www.suomenmuseot.net

Tella, Seppo, Verkko opetuksessa - opettaja verkossa. Edita. Helsinki 2001.

Valistus / museopedagogiikka / oppiminen. Taidemuseo kohtaa yleisönsä. Toim. Marjatta Levanto ja Susanna Pettersson. Valtion taidemuseo. Helsinki 2004.