> MUSEOT

> MUSEOMIEHEN TYÖPÖYDÄLTÄ

Museo-opetus verkossa?

Esitelmä Kasvatustieteen päivillä Helsingissä 20.11.2003

Verkottunut museo

Museologian uranuurtaja Kenneth Hudson esitteli vuonna 1993 käsitteen suuresta eurooppalaisesta museosta. Hudson totesi "Eurooppa on yksi suuri museo, jossa jokainen pelto ja joki ja rautatie sisältävät vihjeitä kyseisen maan menneisyydestä kunhan katsojalla on tarvittava tieto siitä, mitä hän katsoo. Siellä täällä suuressa museossa on laitoksia, joita kutsumme museoiksi. Niiden päätehtävä on auttaa ihmisiä ymmärtämään suurta museota. Ne saavat oikeutuksensa siitä, että ne katsovat ulospäin, eivät sisäänpäin."

Hudsonin ajatuksenjuoksu korostaa vahvasti ajatusta, että museo ei ole sidottu mihinkään rakennukseen. Hudson ei ole ajatuksineen yksin, vaan yhä enemmän museo nähdään ennemmin näkökulmana tai toimintatapana kuin näyttelytilana. Esimerkiksi museopoliittisessa Museo 2000 -ohjelmassa suomalaista museopolitiikkaa linjattiin käyttämällä suuren suomalaisen museon käsitettä. Museo on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja pyrkii toimimaan siellä, missä ihmisetkin. Museot ovat esimerkiksi keskeisiä asiantuntijoita kaupunkisuunnittelussa ja tekevät tutkimustyötä myös muihin kuin museon esinekokoelmiin liittyen.

Vuonna 1993 Hudson tuskin ajatteli Internetin tuomia mahdollisuuksia - tuolloin ensimmäiset museot avasivat verkkosivujaan, joiden mahdollisuudet rajautuivat tiedon välittämiseen esimerkiksi museon aukioloajoista ja sisäänpääsymaksuista. Kymmenessä vuodessa museoiden palvelut Internetissä ovat kuitenkin laajentuneet merkittävästi. Suomessa tähän on keskeisellä tavalla vaikuttanut valtioneuvoston rahoittama museoiden tietoyhteiskuntaohjelma, joka alkoi vuonna 1997.

Museoiden verkkopalveluiden kirjo ulottuu useisiin eri käyttäjäryhmiin. Esimerkiksi opettajia varten on tarjolla tehtävälomakkeita, täsmennettyä informaatiota näyttelystä tai museo-opetuksen periaatteista. Museoiden verkkosivuilla kerrotaan toiminnan lisäksi myös niistä aihepiireistä, joiden asiantuntijoita museot ovat. Esittämistavaksi on vakiintunut verkkonäyttely, joita Suomen museoliiton ylläpitämän www.suomenmuseot.net -palvelun mukaan on jo yli 80. Uusia sivustoja avataan säännöllisesti.

Museon tärkeimpiä aiheita on haluttu esittää uuden median keinoin - vaihtoehtoisia välineitä ovat olleet Internetissä vapaasti käytettävät verkkonäyttelyt sekä multimediat, jotka on tallennettu cd-rom -levyille tai viime aikoina myös dvd:lle. Multimediakioskeja löytyy useimmista museonäyttelyistä ja kävijät voivat halutessaan ostaa multimedialevyjä museokaupasta omakseen. Aiheet on haettu museon ydinosaamisesta ja lopputuotteista on tullut samalla museon käyntikortteja, jotka myös houkuttelevat tutustumaan itse museon ja kertovat jo olemassaolollaan museon seuraavan aikaansa. Ei ole yllätys, että Gallen-Kallelan museo on tuottanut verkkonäyttelyn taidemaalari Akseli Gallen-Kallelasta ja Alvar Aalto -museo arkkitehti Aallosta.

Multimedialla on pr-arvojen lisäksi muitakin etuja: ensinnäkin ne säästävät tilaa - sähköiseen muotoon voidaan pakata huomattavasti enemmän esineistöä ja tietoa kuin näyttelysaliin. Kun näyttelyt vaihtuvat tiuhaan, voi kävijä tutustua keskeiseen aineistoon myöhemmin, päätteeltä museon nurkassa tai Internetin välityksellä. Digitoimalla voidaan myös vähentää alkuperäisaineistojen käyttöä ja siten parantaa niiden säilyvyyttä. Esimerkiksi keskeisen teoksen poistuminen näyttelystä voidaan hyvittää sähköisellä mallinnoksella. Digitaalinen konservointi antaa jopa mahdollisuuksia esittää vaurioitunut esine sellaisessa muodossa kuin se kenties on ollut ennen tuloaan museoon. Uuden median avulla esineisiin voidaan myös liittää helposti tekstiä ja yhdistää niitä toisiinsa sellaisella tavalla, joka olisi näyttelytilassa mahdotonta.

Mitä verkkonäyttelyt ovat?

Verkkonäyttely on varsin uusi ja toistaiseksi hieman vakiintumaton käsite. Pääasiassa sillä tarkoitetaan Internetiin tehtyjä verkkosivustoja, jotka esittelevät jotain aihetta hyödyntäen tekstiä, kuvaa ja ääntä. Verkkonäyttelyitä ei voi kuitenkaan rajata vain etsimällä tätä ilmaisua museoiden verkkosivuilta. Käytännössä alalla vallitsee laaja käsitteiden kirjo. Linkki verkkonäyttelyihin voi yhtä hyvin johtaa ajankohtaisista näyttelyistä kertoville sivuille, museotilojen pohjapiirrokseen tai multimediaa hyödyntävään esitykseen jostain tärkeästä aiheesta.

Taideteollisen korkeakoulun lopputyönään museoiden digitaalisia palveluita tutkinut Sanna Järvinen määrittelee Museo-lehdessä 1/2003 verkkonäyttelyn nimenomaan verkkoon tehdyksi näyttelyksi. Se koostuu valikoidusta joukosta teoksia, joita sitoo toisiinsa erityinen teema. Valikoidun joukon luonne sekä esineisiin liitetty materiaali ja linkit muihin esineisiin erottavat verkkonäyttelyn museoiden muista verkkopalveluista. Verkkonäyttely on voinut saada alkunsa reaalimaailman museonäyttelystä, mutta ne eivät ole rinnastettavissa niihin, koska verkkonäyttelyt suunnitellaan digitaalisen median ehdoilla.

Verkkonäyttelyiden lisäksi museoilla on myös muita verkkopalveluja, jo itsestään selvyyksinä pidetyistä kotisivuista alkaen. Sanna Järvinen on jakanut vielä omiksi ryhmikseen digitaaliset julkaisut, digitaaliset tietokannat ja verkkomuseot. Digitaaliset tietokannat ovat museon kokoelmista tehtyjä sähköisiä luetteloita, joita voi selata verkon välityksellä. Tietokannat on vielä suhteellisen helppo erottaa verkkonäyttelyistä.

Järvisen jaottelu tuottaa vaikeuksia digitaalisten julkaisujen ja verkkomuseoiden kohdalla. Digitaalisella julkaisulla Järvinen tarkoittaa lähinnä painojulkaisuiden digitaalisia vastineita. Esimerkiksi todellista näyttelyä esittelevä mainossivusto ei ole vielä verkkonäyttely vaan digitaalinen näyttelyesite. Verkkomuseo on puolestaan aina yhteydessä todelliseen museoon, johon voi siis tutustua virtuaalisella kiertokäynnillä. Painopiste on siis museon tilojen, ei näyttelyn esittämisessä.

Verkkonäyttelyt julkaisuina

Vaikka verkkonäyttelyiden yhteydessä harvoin puhutaan kohderyhmistä, käytännössä niitä tehdessä on hyvin usein yritetty huomioida koulujen tarpeita. Ajatuksena on ollut, että verkkonäyttelyjen avulla voidaan ylittää museokäynnin käytännönjärjestelyihin liittyviä esteitä ja tarjota osaamista koko maan kattavasti. Esimerkiksi käynti Ateneumin taidemuseossa on mahdoton useimmille pohjoissuomalaisille oppilaille, mutta museon verkkonäyttelyiden avulla voi tutustua taiteen kansalliseen kokoelmaan vaivattomasti.
Opetusta verkkonäyttely voi hyödyntää monin tavoin. Verkkonäyttely voi toimia opettajalle välineenä, jota hän käyttää omassa tiedonhankinnassaan. Jos luokassa on dataprojektori, voi verkkonäyttelyn katsoa luokassa myös yhteisesti. Atk-luokassa tutustuminen voi tapahtua yksilöllisemmin, jolloin oppilaat etenevät omaan tahtiinsa. Verkkonäyttely voi olla oma oppimiskokemuksensa tai se voidaan niveltää osaksi museokäyntiä: se voi toimia käynnin pohjustuksena tai jälkityöskentelyn apuvälineenä. Verkkonäyttelyn käyttöön liittyvistä mahdollisuuksista ei museoiden verkkosivuilla kuitenkaan juuri kerrota.

Verkkonäyttely on ensisijaisesti julkaisu, jonka tuotantoprosessi on rinnastettavissa esimerkiksi kirjan kirjoittamiseen. Nämä kaksi julkaisumuotoa ovat jatkuvasti etääntyneet toisistaan, vaikka varsinkin vanhimmat verkkonäyttelyt tuovat helposti mieleen verkkomuotoon siirretyt kuvakirjat. Niiden sisältämiä tekstimassoja on vaikea lukea näyttöpäätteeltä eikä Internetin parhaita puolia ole osattu oikein hyödyntää.

Verkkonäyttelyn sisältö on voitu jäsentää hyvin erilaisilla tavoilla. Usein kävijä seuraa juonta tai tarinaa, jonka etenemiseen hän voi vaikuttaa. Sisältö voi esimerkiksi olla kuvailevaa, luettelomaista tai leikkimielistä. Opetuksen kannalta on kiinnostavaa, toimiiko verkkonäyttely tiedonhaun välineenä vai kertomuksena, jossa oppilas etenee rajattujen vaihtoehtojen mukaan.

Digitaalisia oppimateriaaleja voidaan jaotella kuuden perusmallin mukaisesti. Ne voidaan järjestää hierarkkisesti sisältöalueiden mukaan, jolloin oppilas käy aineiston läpi alusta loppuun. Verkostomainen rakenne mahdollistaa siirtymisen osiosta toiseen useita reittejä pitkin ja vapaasti etenevä näyttely perustuu esimerkiksi hakupalveluihin. Verkkonäyttely voi myös edetä rengasmaisesti, jolloin jokaiseen vaiheeseen liittyy samanarvoisia alaosioita. Jos renkaat edustavat erilaisia vaikeustasoja, voidaan puhua spiraalimaisesta rakenteesta. Temaattisessa jaottelussa aihealueet ohjaavat oppilasta.

Verkkonäyttelyiden keskeisenä haasteena pidetään usein elämyksellisyyttä. Verkko soveltuu erinomaisesti esimerkiksi pelien tai visailujen toteuttamiseen. Samoin liikkuvaa kuvaa ja ääntä hyödynnetään verkkonäyttelyissä aika ajoin. Verkkonäyttelyiden avulla voidaan myös esittää asioita, joiden kuvaaminen varsinaisessa näyttelytilassa olisi teknisesti tavattoman vaikeaa. Esimerkiksi Etelä-Karjalan museon tuottama Kauskilan kalmiston arvoitus perustuu pitkälti verkkopeliin, jossa hiirtä käyttäen tehdään arkeologisia kaivauksia. On kiinnostava kysymys, sisältävätkö verkkonäyttelyt samoja ratkaisuja kuin reaalimaailman näyttelyt vai missä määrin niissä hyödynnetään näitä Internetin mahdollisuuksia.

Verkkonäyttely historian opetuksen työkaluna

Joskus verkkonäyttelyistä ajatellaan, että ne voisivat korvata tai jopa kilpailla varsinaisen museotoiminnan kanssa. Verkkonäyttely on kuitenkin irrallinen tuote, joka toimii vain omilla ehdoillaan. Verkkonäyttelyt varmasti aiheuttavat muutospaineita tavalliselle museotoiminnalle, mutta kaikkea ei voi tulevaisuudessakaan toteuttaa multimedian keinoin. Opettajan kannalta kysymys ei siis liioin ole siitä, meneekö oppilaiden kanssa museoon vai tutustuuko aiheeseen verkossa - molemmilla menetelmillä on omat vahvuutensa.

Verkkonäyttelyiden suunnittelun taustalla vaikuttavat aina tekijöiden käsitykset oppimisesta ja verkko-oppimisesta. Verkkonäyttelyiden ryhmittäminen esimerkiksi tiettyjen kasvatustieteellisten teorioiden tai oppimisnäkemysten mukaan tuntuu hieman liian rohkealta lähestymistavalta tähän kysymykseen. Kiinnostavaa on sen sijaan tarkastella verkkonäyttelyiden opetuksellisia funktioita: pyritäänkö niillä esimerkiksi tyhjentävään selitykseen aiheesta, kertomaan jännittävä tarina, tarjoamaan visuaalisia elämyksiä tai antamaan vastauksia käyttäjän yksityiskohtaisiin kysymyksiin.

Kiinnostavaa on käyttäjän rooli näyttelyyn tutustumisessa. Millä tavalla hän voi tutustua verkkonäyttelyyn, kannustaako verkkonäyttely omaan ajatustyöhön esimerkiksi kysymysten avulla tai onko näyttelyn ilmeisenä tavoitteena liikuttaa ja herättää käyttäjän mielikuvitus? Tavoitteenani on löytää verkkonäyttelyiden toteutuksesta sellaisia ratkaisuja, joiden perusteella voi arvioida niiden toimivuutta historian opetuksen näkökulmasta.

Verkkonäyttely on historian representaatio siinä missä historiallinen elokuva, oppikirja tai museon näyttely. Verkkonäyttelyiden tutkimisessa kiinnostavaa on se, miten ne hyödyntävät historiatietoa ja sen erityisyyttä. Erityisesti millainen merkitys annetaan museoesineelle ja käytetäänkö sitä tulkintojen välineenä? Esine, tarkoitettiin sillä sitten kivikauden vasarakirvestä, taideteosta, luonnontieteellistä näytettä tai vaikkapa kulttuurimaisemaa, on kuitenkin aina museo-opetuksen lähtökohta. Kuinka hyvin esine toimii verkkonäyttelyissä tulkinnan osana vai kerrotaanko menneisyydestä nojaamatta suoraan mihinkään todistusaineistoon. Valitettavan usein esineistölle annetaan eksoottisen kuvamateriaalin rooli - myös reaalimaailman näyttelyissä.

Kiinnostavia ovat myös verkkonäyttelyiden esittämät tulkinnat historian tapahtumista. Perustavatko ne narraatioon vai rakenteelliseen historiankäsitykseen? Ovatko ns. uudet historiat, esimerkiksi mikrohistoriallinen tai jopa psykohistoriallinen lähestymistapa vaikuttaneet verkkonäyttelyiden kerrontaan? Esitetäänkö historia selviytymiskertomuksena, tragediana vai sankaritarinana ja millaisissa tilanteissa näitä vaihtoehtoja sovelletaan? Kuinka verkkonäyttelyt hyödyntävät nostalgiaa?

Verkkonäyttelyiden aihevalintoihin vaikuttavat luonnollisesti myös museokentän rakenne ja tekijänoikeudet. Tekijänoikeudet rajoittavat erityisesti nykytaidetta esittelevien verkkonäyttelyiden tuottamista. Verkkonäyttelyitä voi tarkastella myös laajemmasta näkökulmasta, jolloin voi huomata sekä tyypillisiä aiheita että katvealueita, jotka eivät museoita näyttäisi kiinnostavan. Vertaamalla verkkonäyttelyitä koulussa opetettavan Suomen historian sisältöihin voi laajemmin pohtia kysymystä, mitä annettavaa verkkonäyttelyillä on historian opetukselle.

Tutkimuksen tausta

Tutkimusaiheeni liittyy osittain historian opettajanopintojeni jatkamiseen, osittain varsinaiseen työhöni. Työskentelen Suomen museoliiton tiedottajana ja vastuullani ovat muun muassa www.suomenmuseot.net -portaali, jonka tarkoituksena on koota yhteen museoiden verkkosivustoja, muun muassa verkkonäyttelyitä. Museoliitossa on meneillään myös Museo oppimisympäristönä -kirjaprojekti, joka toteutetaan yhteistyössä Opetushallituksen Suomen Tammi+ -hankkeen kanssa. Kirja on kokonaisesitys, jossa käsitellään museo-opetusta näkökulmana. Esille tulevat niin erilaiset näyttelytilat, kulttuuriympäristöt, verkkomaailma ja myös luokkahuone. Museopedagogiikka on ollut viime vuodet myötätuulessa mutta kasvatustieteellinen tutkimus laahaa vielä perässä. Verkkonäyttelyt ovat keskeinen alue, jonka opetuskäyttöön museot ja koulut eivät ole vielä tottuneet.

Lähdeaineisto

Verkkonäyttelyihin voi tutustua osoitteessa www.suomenmuseot.net > Näyttelyt > Verkkonäyttelyt.

Tutkimuskirjallisuus

Aikuiskoulutus verkossa. Verkkopohjaisten oppimisympäristöjen teoriaa ja käytäntöä. Toim. Janne Matikainen & Jyri Manninen. Helsingin yliopiston tutkimus ja koulutuskeskus Palmenia. 2001 Helsinki.

The Educational Role of the Museum. Toim. Eilean Hooper-Greenhill. Routledge. London 1994.

Hein, George E., Learning in the Museum. Museum Meanings. Routledge. London 1998.

Heinonen, Jouko & Lahti, Markku, Museologian perusteet. 3. uud. painos. Suomen museoliiton julkaisuja 42. Suomen museoliitto ry. Helsinki 2001.

Husbands, Chris, What is history teaching? Language, ideas and meaning in learning about the past. Open University Press. Buckingham 1996.

Haapalainen, Riikka, "Virtuaalivierailijat muuttavat perinteisen museokävijän kuvaa ja asettavat museoille uusia vaatimuksia". Museo-lehti 2/1999, s. 7-9.

Haapalainen, Riikka, "Ympäristö digitalisoituu, miten käy museoiden". Museo-lehti 1/2004, s. 24-25.

Haughey, Margaret & Anderson, Terry, Networked learning. The pedagogy of the Internet. Chanelière/McGraw-Hill. Montreal 1998.

Järvinen, Sanna "Verkkomuseo, verkkonäyttely vai digitaalinen tietokanta". Museo-lehti 1/2004, s. 26-27.

Järvinen, Sanna, Matkoja Suomen kuvataiteen historiassa -verkkonäyttelyn taiteen kokemista painottava konsepti. Taideteollisen korkeakoulun lopputyö 2002. (30.10.2003 Internet-osoitteessa www.viamedia.fi/sna/mskh/)

Kallio, Kalle, "www.suomenmuseot.net - verkosta potkua museo-opetukseen". Suomen Tammi 2003/9, s. 32-34.

Khan, Badrul H., Web-Based Instruction. Educational technology Publications. 1997 Englewood Cliffs, New Jersey.

Meisalo, Veijo & Sutinen, Erkki & Tarhio, Jorma, Modernit oppimisympäristöt. Tietotekniikan käyttö opetuksen ja oppimisen tukena. Tietosanoma. Helsinki 2000.

Museo oppimisympäristönä. Toim. Heljä Järnefelt, Kalle Kallio, Mikko Laine, Marja-Liisa Pohjanvirta ja Pekka Elo. Suomen museoliitto. Ilmestyy keväällä 2004.

Suomenmuseot.net -museoportaali: www.suomenmuseot.net

Suomen Tammi -projekti: www.edu.fi/projektit/tammi/

Talboys, Graeme K., Using Museums as an Educational Resource. An introductory handbook for students and teachers. Arena. Aldershot 1996.

Tella, Seppo, Verkko opetuksessa - opettaja verkossa. Edita. Helsinki 2001.

Verkkopedagogiikka. Toim. Erno Lehtinen. Edita. Helsinki 1997.

Verkko-opetuksen teoriaa ja käytäntöä. Studia Pedagogica 25. Toim. Seppo Tella, Outi Nurminen, Ulla Oksanen ja Sanna Vahtivuori. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos. 2001 Helsinki.

Vilkuna, Janne. Täytetyn tiikerin äärellä. Museologia, mitä se on? Tieteessä tapahtuu 7/2003, s. 5-10.