> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Voiko ulkopolitiikan linjasta äänestää?

Vaalikeskusteluihin heijastuu Irakin kriisi, mutta taustalla on myös syvempiä muutoksia poliittisessa kulttuurissa.

Eduskuntavaalien tulos voi ratketa aivan vaalitaistelun viime metreillä. Sodan syttyminen Irakissa vaikuttaisi väistämättä eduskuntavaaleihin, jos kaikki huomio keskittyykin vaalien alla sodan etenemiseen. Kansanedustajaehdokkaat ovat puoluejohtajia myöten kommentoineet mahdollista Irakin sotaa ja aihe on noussut tavalla tai toisella jokaiseen vaaliväittelyyn. Milloin on pohdittu sodan vaikutuksia talouteen, milloin YK:n merkitystä tai Suomen lupausta osallistua jälleenrakennukseen.

Jos Irakin pommitukset alkavat, sotareportaasit tulevat valtaamaan pääosan lähetysajasta ja lehtien palstoista. Tuollaisessa tilanteessa on hyvin vaikeaa onnistua vaalikampanjalla, joka perustuu puhtaasti kotimaisiin kysymyksiin tai näkyvään mainontaan. Ehdokkaiden on suorastaan pakko ottaa kantaa sekä Yhdysvaltain politiikkaan että Suomen rooliin kriisin ratkaisemisessa.

Suomalaiset tuskin pysyvät välinpitämättöminä tai hyväksyvät sodan mukisematta. Vaikka median ei voi ennustaa suhtautuvan sotaan riittävän kriittisesti, valtaosa suomalaisista osaa kuitenkin nähdä amerikkalaisten uutistoimistojen välittämän sotapropagandan lävitse. Helmikuussa kolmannes suomalaisista hyväksyi hyökkäyksen ilman YK:n valtuutusta, mutta sodanvastaisuus vahvistuu varmasti konfliktin puhjetessa.

Etäiset televisiosodat vahvistavat rauhantahtoisten poliitikkojen kannatusta myös meillä ja tämä voi näkyä maalisvaalien tuloksessa. Tämän varaan saattaa laskea keskustan Anneli Jäätteenmäki ja myös monet vasemmiston ehdokkaat rakentavat vaalikampanjaansa puhumalla Irakin kriisistä. Vaalien alla on poliittinen itsemurha julistautua sotatoimien kannattajaksi, mikä voi aiheuttaa erityisen kovia paineita hallituspuolueille.

Vielä enemmän vaalitulokseen voi vaikuttaa sodan dramaattisuus, joka herättää meidät keskustelemaan maailman vääryydestä ja toimimaan uhrien hyväksi. Esimerkiksi Kosovon sodan takia lähes puolet suomalaisista alkoi tutkimusten mukaan tuntea olonsa turvattomaksi ja monet innostuivat keräämään rahaa väkivallan uhreille. Vastaava huolestunut aktivoituminen ennen vaaleja vaikuttaisi varmasti myös äänestysvilkkauteen.

Paasikivi-Kekkonen-Koivisto

Ulkopolitiikka on selvästi totuttua vahvemmassa roolissa maaliskuun eduskuntavaaleissa. Mutta johtuuko tämä vain Irakin sodasta? Taustalla saattaa olla laajempia muutoksia poliittisessa kulttuurissa. Jos näin on, muutosta voisi kutsua jopa historialliseksi.

Sotien jälkeen Suomessa on ulkopolitiikkaa pidetty arkaluontoisena asiana. Tämä perintö elää yhä vahvana ja aika ajoin julkisuudessa muistutetaan ulkopolitikoinnin vaarallisuudesta. Toki puolueiden ulkopoliittisissa näkemyksissä oli eroja myös kylmän sodan aikana ja niihin suhtauduttiinkin vakavasti. Jopa niin vakavasti, että kokoomuksen ei katsottu kelpaavan hallitukseen ulkopoliittisesti epäluotettavana. Vastaavasti Kekkosen kannatus perustui pitkälti siihen, että hänellä tiedettiin olevan ainutlaatuiset suhteet Moskovaan.

Kekkonen toki käytti Moskovan korttiaan häikäilemättä kotimaan politiikassa, mutta hänen toimintaansa leimasi avoimen keskustelun karttaminen. Ei olisi tullut kuuloonkaan, että oppositiovoimat vaatisivat Kekkosta tilille tämän tuesta Neuvostoliiton ulkopolitiikalle! Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston ulkopoliittinen linja nautti kansan luottamusta, ja sen kritisoimista pidettiin lähinnä häiriköintinä.

Myös liittymisestä Euroopan unioniin tehtiin talouspoliittinen kysymys, vaikka monet unionin vastustajat toki vetosivat kansallisiin argumentteihin. Neuvostoliiton hajottua syntyi hiljainen yhteisymmärrys, että toipuminen lamasta edellytti tiiviimpää yhteistyötä Länsi-Euroopan kanssa. Kyse oli lähinnä siitä, kannattaako jäsenyys taloudellisesti. Vain paatuneimmat kommunistit väittivät Suomen joutuvan huonoon seuraan.

Ulkopolitiikasta on nyt pakko puhua

Eduskuntavaalien alla on kuitenkin tähän konsensushakuiseen ulkopolitiikkaan tullut selviä säröjä. Puoluejohtajien ensimmäinen vaalitentti lämpeni, kun Jäätteenmäki kovisteli Lipposta hallituksen lupaamasta tuesta Irakin jälleenrakennukseen. Vaalitaistelun edetessä viitataan Irakiin vielä useita kertoja ja hallituksen ulkopoliittisia kantoja seurataan tarkasti kaikissa oppositiopuolueissa. Kiusaus virallisen ulkopolitiikan arvosteluun kasvaa.

Ulkopoliittista painia ruokkii myös kotimaisten kysymysten epämääräisyys. Puolueet eivät saa toistensa vaaliohjelmista otetta, kun lupaukset on sidottu talouskasvuun ja muotoiltu varsin väljästi. Suuret laadulliset kysymykset, kuten viidennen ydinvoimalan kohtalo, on jo ratkaistu.

Sen sijaan yhä useammat haluavat nostaa Nato-jäsenyyden vaalien teemaksi. Sekä sotilasliiton vastustajat että kannattajat tuntuvat vielä perustelevan valintaansa joko kylmän sodan tai talvisodan juoksuhaudoista. Kun raskaan sarjan poliitikot alkavat taittaa Natosta peistä, keskustelussa päästään arvioimaan jäsenyyden vaikutusta Suomen ulkopoliittiseen asemaan kansainvälisessä kontekstissa. Viimeistään silloin puolueiden on pakko muodostaa kantansa siihen, miten Suomi jatkossa vaikuttaa maailmanpolitiikaan.

Poliittinen kulttuuri muuttuu

Irakin sodan ja Nato-jäsenyyden lisäksi on havaittavissa vähemmän dramaattisia ulkopoliitiikan kysymyksiä, joissa poliitikot ja puolueet ovat ajautumassa eri linjoille. Kokoomuksen puheenjohtaja Ville Itälä julisti puolueensa tavoitteeksi ulkoministerin salkun. Seuraavassa hallituksessa ulkopoliittista valtaa tulisi Itälän mielestä lisäksi keskittää yhdelle ministerille.

Itälän vaatimukset kertovat paitsi kokoomuksen halusta kohentaa imagoaan kansainvälisesti orientoituneena puolueena mutta myös ulkoministerin vahvistunut poliittinen vapaus kiinnostaa. Konsensushenkistä ulkopoliikkaa tehtäessä ulkoministerin salkulla ei ollut juuri puoluepoliittista merkitystä, mutta tilanne näyttää muuttuneen muutaman viime vuoden aikana. Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan ministerikausilla ei ulkopoliittinen linja ole kaikkia miellyttänyt. Vai olisiko esimerkiksi kokoomuslainen ulkoministeri kutsunut koolle globalisaationhallintaa käsittelevän konferenssin Helsinkiin tai arvostellut Israelin miehitystä?

Ulkopolitiikasta keskustellaan kuitenkin vielä hyvin varovasti. Esimerkiksi pääministeri Lipponen on yrittänyt savolaisilla sananparsillaan vaientaa arvostelun vastaamatta ulkopoliittisiin asiakysymyksiin eivätkä johtavat poliitikot halua paljastaa kantojaan Nato-jäsenyyteen. Jos puolueiden ulkopoliittisissa linjoissa kuitenkin on eroja, niiden täytyy tulla vielä terävämmin esiin, että demokratia toimisi. Niin poliitikot, puolueet, media kuin kansalaisetkin joutuvat eduskuntavaaleissa punnitsemaan myös ulkopoliittisia valintoja.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Ydin-lehdessä (2/2003)