> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

LINKKEJÄ:

Rauhanjärjestöjen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko (pdf)

Valtioneuvoston selonteko (pdf) -> Hallituksen toiminta -> Selonteot

Turvallisuutta vai maanpuolustusta?

Eduskunta käsittelee parhaillaan hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa, joka linjaa turvallisuuspolitiikkaa aina 2010-luvulle saakka. Selonteko on keskeinen suomalaista turvallisuuspoliittista keskusteltua jaksottava dokumentti, jonka rauhanliike on lähes joka kerta repinyt säälimättä kappaleiksi. Heikkouksien ja militarististen ylilyöntien löytäminen ei valitettavasti ole tälläkään kertaa kovin vaikeaa.

Uusi turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko on liitteineen lähes 200-sivuinen dokumentti. Edellinen varsinainen selonteko annettiin kuusi vuotta sitten ja sitä tarkistettiin vuonna 2001. Kysymys ei ole siis yhdentekevästä paperista, vaan ulko- ja puolustusministeriön yhteistyönä valmistellut linjaukset ulottuvat vuoteen 2012 saakka. Kahden ministeriön erilaisista näkemyksistä johtuu myös selonteon tietty kaksijakoisuus: ulkoministeriön tekemä analyysi turvallisuusympäristöstä ei vastaa puolustusvoimien tarjoilemia johtopäätöksiä. Yksinkertaisesti sanottuna maanpuolustus ei seuraa aikaansa.

Selonteko on jopa yllättävän konservatiivinen. Tehdyt ratkaisut tuntuvat noudattavan vääjäämättä omia vuosikymmeniä sitten asetettuja ratojaan ja poliittinen keskustelu tuntuu liittyvän lähinnä lähes yhdentekeviin kysymyksiin kuten, sijoitetaanko maavoimien esikunta Mikkeliin vai Hämeenlinnaan. Rauhanliikkeen näkökulmasta on todella sääli, että poliitikot eivät aluepoliittisessa tarjouskilpailussa herää laajemmin kyseenalaistamaan sotilaslaitosten tarpeellisuutta. Myös kalustohankinnoissa vallitsee pysyvä polkuriippuvuus, jossa aseteknologian kehitys ja aselajien välinen kilpailu sanelevat valinnat. Tiettyjä asejärjestelmiä ei hankita siksi, että ne vastaisivat turvallisuusympäristön muutoksiin vaan siksi, että niitä on saatavilla tai jollain kenraalilla sattuu olemaan ostosvuoro.

Turvallisuuspolitiikka nähdään myös eduskunnassa paljolti sotilas- tai puolustuspolitiikkana, mistä osaltaan kertoo selonteon käsittely puolustusvaliokunnassa. Tämä ratkaisu sotii sitä ajatusta vastaan, että turvallisuusulottuvuuden vaatimuksista raamitettaisiin puolustuskykyä. Kun tämä ei onnistu selonteossa, ei ole tietysti kovin yllättävää, ettei se onnistu eduskunnassakaan.

Vaikka uusi selonteko muistuttaa edeltäjiään, joissain asioissa on toki tapahtunut selviä muutoksia. Analyysi turvallisuuspoliittisesta ympäristöstä on monessa suhteessa sitä, mistä rauhanliikkeessä on puhuttu jo vuosia. Uudet uhkat eivät ole sotilaallisia ja valtioiden välisiä, vaan ne ylittävät valtioiden ja sotilasliittojen rajat. Järjestäytynyt rikollisuus, huumeet ja ihmiskauppa, ympäristöongelmat tai epidemiat ovat esimerkkejä uhkista, joihin selonteossa varaudutaan. Sotilaallisista uhkakuvista laajamittainen hyökkäys on pudotettu kokonaan pois mutta jäljelle jääneet sotilaalliset uhkat ovat yhä paljon dramaattisempia kuin esimerkiksi ruotsalaisten turvallisuuspoliittisissa arvioissa.

Uusiin uhkiin voi varautua sotilaallisin keinoin vain hyvin rajallisesti. Selonteossa turvallisuutta tarkastellaan onneksi monipuolisemmin kuin kansallisesta ja sotilaallisesta näkökulmasta. Globalisaatio, ihmisoikeudet, Suomen kauppa- ja kehityspolitiikka ja uudet turvallisuusuhat nousevat nyt keskustelun kohteeksi. Etenkin terrorismin uhkaan halutaan puuttua, mikä herättää samalla kysymyksen keinovalikoimasta. Uudessa selonteossa on huomioitu koko joukko siviilisektorin turvallisuutta parantavia toimia, mutta vastaavasti puolustusvoimien roolia ollaan huolestuttavasti laajentamassa siviilisektorille. Onko esimerkiksi terrorismin torjunta poliisin vai sotilaiden työtä?

Selontekojen historiaan sisältyy myös ikäviä yllätyksiä. Esimerkiksi joitain vuosia sitten eduskunta yritettiin pakottaa tulkintaan, jonka mukaan se selontekoa käsitellessään olisi hyväksynyt taisteluhelikoptereiden hankinnan. Vastaavasti budjettineuvotteluissa on haettu selonteosta tukea puolustusmenojen nostamiseksi. Tällaisia sudenkuoppia liittyy lähinnä kaukovaikutteisten asejärjestelmien hankintaan ja maakuntajoukkojen perustamiseen. Vastaavasti älyllinen keskustelu henkilömiinoista yritetään lopettaa lähes kymmeneksi vuodeksi.

Nato lakaistiin selonteossa maton alle

Vielä reilu vuosi sitten pelättiin Nato-jäsenyyden esittämistä nyt käsiteltävänä olevassa selonteossa. Kokoomuksen siirtyminen oppositiossa Naton kannattajaksi kertoo osaltaan siitä, ettei pelko ollut aiheeton. Nykyinen hallitus esittää Nato-jäsenyyden säilyvän jatkossakin mahdollisuutena. Ilmaisu on herättänyt lähinnä semanttisia keskusteluja siitä, onko Suomen Nato-kanta muuttunut.

Kysymys Natosta on selonteossa väistynyt Euroopan unionin yhteisen turvallisuuspolitiikan varjoon. Esimerkiksi aseteknologiassa puhutaan nyt Nato-yhteensopivuuden sijaan eurooppalaisista standardeista. Voi muuten hyvin kysyä, sisältyykö eurooppalaisiin standardeihin myös venäläisen aseteollisuuden tuotteet - Venäjää on kuitenkin pidetty osana Eurooppaa, vaikka Uuno Kailaan runossakin Aasia alkoi jo suomalaisen rajavartijan horisontissa.

Vaikka Nato-jäsenyys on selvästi lakaistu selonteossa maton alle, voi kysyä onko selonteon analyysi Naton luonteesta toimivana kriisinhallintajärjestönä oikea. Sadankomitean ja Rauhanliiton toukokuussa julkaisemassa turvallisuuspoliittisessa pamfletissa, hahmotettiin Natolle viisi vaihtoehtoista tulevaisuudenkuvaa. Nämä olivat hajaantuva Nato, rauhanturvatehtäviin keskittyvä Nato, Nato perinteisenä puolustusliittona, terrorisminvastaiseen toimintaan keskittyvä Nato sekä Nato EU:n ja Yhdysvaltojen sotilasyhteistyön välineenä.

Hajaantuva Nato toteutuu, jos Yhdysvallat jatkaa unilateralistista sotapolitiikkaansa ja tekee yhteistyötä vain niiden valtioiden kanssa, jotka kulloinkin hyväksyvät USA:n ratkaisut. Eripuraista sotilasliittoa ei siihen tarvita. Hajaantuvasta sotilasliitosta voivat kertoa myös USA:n päätökset vähentää joukkoja Euroopasta, jossa Yhdysvallat ei näe sotilaallista läsnäoloaan välttämättömäksi.

Selonteossakin esitelty rauhanturvatehtäviin keskittyvän Naton edellytys on, että Yhdysvallat jatkossa osallistuisi monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön ja kantaisi eurooppalaisten valtioiden ohella huolta globaalista vakaudesta. Tässä mallissa Naton ensisijainen rooli on tarjota YK:lle ja EU:lle rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioiden tarvitsemaa sotilaallista kapasiteettia. Tämän skenaarion todennäköisyyttä heikentää Naton Afganistan-operaation vastoinkäymiset.

Nato perinteisenä puolustusliittona merkitsee pieniä muutoksia nykytilanteeseen nähden. Painopiste säilyy ydinasepolitiikassa ja sotilaallisen kapasiteetin ylläpitämisessä. Tämä skenaario merkitsisi järjestölle paluuta kylmän sodan aikaiseen passiiviseen rooliinsa pelotteena. Nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa tätä voidaan pitää erittäin epätodennäköisenä, vaikka tämän vaihtoehdon mukainen Nato näyttäisi olevan niiden suomalaisten mielessä, jotka haluavat meidän liittyvän Naton jäseniksi.

Terrorisminvastaiseen toimintaan keskittynyt Nato olisi keskeinen organisaatio terrorisminvastaisessa sodassa. Tässä skenaariossa Nato johtaisi ja suunnittelisi terrorisminvastaisen toiminnan operaatioita ja vastaisi yhteistyösuhteista YK:hon, EU:hun ja muihin kansainvälisiin järjestöihin. Lisäksi Naton joukot toteuttaisivat suunniteltuja sotilasoperaatioita. Tämä skenaario edellyttäisi sitä, että Yhdysvallat luopuisi ottamastaan terrorisminvastaisen toiminnan johtajavaltion roolista ja sopisi muiden Nato-maiden kanssa toiminnan tavoitteista ja strategioista. Eurooppalaisten Nato-maiden pitäisi taas lähentyä Yhdysvaltojen nykyisen politiikan suuntaan.

Viidennen skenaarion mukaan Natosta kehittyisi Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen sotilasyhteistyön järjestö. Tässä skenaariossa Naton eurooppalaisten jäsenvaltioiden jäsenyydet jäisivät lepotilaan ja Naton hallinto ja päätöksenteko perustuisivat kahden toimijan, EU:n ja Yhdysvaltojen, keskinäiseen sopimiseen. Tällöin Suomi ratkaisisi kansainväliset yhteistyökysymykset EU:n puitteissa.

Luultavaa on, että yksikään Sadankomitean ja Rauhanliiton turvallisuuspoliittisen työryhmän hahmottelemista skenaarioista ei toteudu sellaisenaan, mutta vielä todennäköisempää on se, että Nato ei ole eikä tule sellaiseksi kriisinhallintajärjestöksi kuin se hallituksen selonteossa kuvataan. Suomen jäsenyyden kannalta rauhanturvatoimintaan keskittyvä Nato voisi olla ainoa kiinnostava vaihtoehto, mutta siinäkin mallissa Natolle itselleen olisi eniten hyötyä sotilaallisesti liittoutumattomien maiden olemassaolosta ja niiden aktiivisesta yhteistyöstä Naton kanssa.

Hajaantuvasta Natosta tulisi helposti "perinnepoliittinen" yhteenliittymä, joista sekä EU että Yhdysvaltain "halukkaiden liittoumat" menisivät oikealta ja vasemmalta ohitse. Sekä perinteinen puolustusliitto että terrorismin torjuntaan keskittyvä Nato ovat vääriä vastauksia globaaleihin ongelmiin. Selonteossakin esiteltyjen uusien uhkien, kuten järjestäytyneen rikollisuuden, huumeiden ja ihmiskaupan, ympäristöongelmien, epidemioiden, hajoavien valtioiden tai terrorismin torjuminen sotilaallisilla operaatioilla ei ole kestävä tapa toimia. Natolla on kovin vähän annettavaa uusia uhkia vastaan: EU:lla, YK:lla ja muilla kansainvälisillä järjestöillä sen sijaan huomattavasti paljon enemmän.

Suomen Nato-jäsenyyttä pohdittaessa olisi pidettävä mielessä, ettei Suomella ole turvallisuusvajetta, jonka poistaminen edellyttäisi liittymistä Natoon. Nato ei myöskään ole organisaatio, joka voisi tarjota yhdellekään jäsenistään kaiken kattavat turvallisuustakuut. Jäsenyyden myötä saavutettavat turvallisuustakuut olisivat suhteelliset ja riippuisivat sekä Suomen omista että Naton toimista, joihin Suomella olisi vain vähän sananvaltaa.

Selonteossa esitetty lähes ehdoton sitoutuminen Euroopan unionin turvallisuusyhteisöön kuitenkin herättää kysymyksen, mikä on lopulta liittoutumattomuus-sanan arvo Suomen turvallisuuspolitiikassa. Luonnollisesti kyse on enää sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, esimerkiksi talouden tasolla EU-jäsenyys on tarkoittanut kohta kymmenen vuotta kestänyttä hyvin kiinteää liittolaisuutta. Kun 2000-luvun turvallisuusuhkat ovat luonteeltaan rajat ylittäviä ja niihin ei voi juurikaan vastata sotilaallisin keinoin, sanavalinta tuntuu olevan ristiriidassa politiikan tasolla. Jos kuitenkin asiaa tarkastellaan yksinomaan sotilaallisen maanpuolustuksen kannalta, liittoutumattomuus lienee jatkossakin ihan käypä termi. Liittoutumattomuus taitaa olla aikansa lapsi siinä missä aluepuolustus ja yleinen asevelvollisuuskin - vaikka kaikki sanat tästä selonteosta vielä löytyvätkin. Niin kauan kuin Suomen turvallisuus nähdään voimakkaasti sotilaallisen maanpuolustuksen kautta, on hyvä ylläpitää myös liittoutumattomuuden käsitettä.

Ongelmallinen Euroopan unioni

Selonteossa nojataan hyvin vahvasti Euroopan unioniin ja pysyvään rakenneyhteistyöhön ollaan valmiita lähtemään täysin palkein. Oikeastaan huolestuttavaa on selonteon ehdottomuus ja kritiikittömyys Euroopan unionia kohtaan. EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan sitoudutaan sellaisena kuin se perustuslakiesityksessä esiintyy. Yhteistyön ajatellaan lähentävän jäsenmaita vähittäin kohti yhteistä puolustusjärjestelyä, jonka perustamisesta voidaan aikanaan tehdä muodollinen päätös. Perustuslaissa päätetään lisäksi perustaa eurooppalainen varusteluvirasto ja kehotetaan jäsenmaita "parantamaan sotilaallisia voimavarojaan". Tämä perustuslakiin sisällytetty siunaus asevarustelulle suututtaa syystäkin pasifisteja.

Perustuslaki allekirjoitetaan jo tänä syksynä ja voimaan sen on tarkoitus astua syksyllä 2006, Suomen ollessa EU:n puheenjohtaja. Jos ja kun perustuslaki kaatuu jossakin jäsenmaassa, käydään luultavasti neuvotteluja sopimuksen muuttamiseksi. Jos nämä muutokset koskevat turvallisuus- ja puolustusasioita, olisi tietysti hyvä, ettei Suomen linjaa selonteon käsittelyssä lyödä ennalta lukkoon. Eduskunnassa olisikin hyvä pohtia Suomen tavoitteita ja vaihtoehtoja kuin ottaa eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan tulevaisuutta annettuna.

Yhteisen puolustuksen osalta perustuslain uudistusesityksiä ollaan kuitenkin jo toteuttamassa. Esimerkiksi hiljattain EU:n puolustusministerit sallivat viiden maan perustaa erityisen santarmiston Ranskan esityksestä. Santarmiston perustaminen liittyy sellaiseen poliisin ja puolustusvoimien tiiviiseen yhteistyöhön, jollaista Suomessa ei ole harjoitettu. Tarkoituksena on paljolti tehostaa terrorismin torjuntaa Madridin terrori-iskujen jälkimainingeissa. Santarmiston perustaminen ei kuitenkaan sisälly unionin yhteisiin tavoitteisiin tai suunnitelmiin eikä siitä ole etukäteen käyty lainkaan julkista keskustelua. Asiaa ei liioin mainita hallituksen selonteossa, johon Suomen linjaus santarmistosta tulisi kai sisältyä. Mistä asiassa on kysymys? Onko Suomi kiinnostunut myös puolisotilaallisesta poliisitoiminnasta, jos selonteon mukaan Suomi kerran "osallistuu täysimääräisesti yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen ja toteuttamiseen"?

Vaikka Euroopan unionin turvallisuusulottuvuuteen on syytäkin suhtautua varauksellisesti, unionia kyllä tarvitaan kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden edistämiseen myös rauhanjärjestöjen mielestä. Unionilla on siihen suurvaltaluokan vaikutusmahdollisuudet. Asevoiman käyttö ei saisi kuitenkaan olla ensi- tai toissijainenkaan ratkaisu kriisinhallintaan. Hallituksen antamassa selonteossa ei kuitenkaan käsitellä nopean toiminnan joukkojen kärjeksi perustettavia taisteluosastoja juuri lainkaan, esimerkiksi niiden tehtävät ja vastuualueet jäävät määrittelemättä, samoin se, minkä maiden rinnalla Suomi yhteistyöhön osallistuu.

"Sotilaallisen voimankäytön ehdoista tulee päättää monenkeskisessä yhteistyössä YK:n peruskirjan periaatteiden pohjalta", selonteossa linjataan. Huomio kiinnittyy siihen, että puhutaan peruskirjan periaatteista, ei YK:n ja turvallisuusneuvoston tekemistä päätöksistä. Pahimmassa skenaariossa Yhdistyneet Kansakunnat voitaisiin siis jättää huomioimatta. Esimerkiksi Irakin sodan kohdalla Yhdysvallat katsoi noudattavansa peruskirjan periaatteita, koska Irak oli jo rikkonut useita turvallisuusneuvoston päätöksiä. Tällaisilla muotoilulla tulkinta YK:n päätöksistä ei ole enää YK:lla vaan monenkeskistä yhteistyötä tekevällä elimellä - mikä on toki peruskirjan periaatteiden vastaista. Tiukempaa linjaa vedetään onneksi suhteessa ennaltaehkäisevään voimankäyttöön, joka "voi tulla kysymykseen vain poikkeustapauksissa ja sen tulee perustua turvallisuusneuvoston päätökseen".

Selonteon Euroopan unionia käsittelevissä kysymyksissä vaikeutena on se, että unionin turvallisuuspolitiikkaa käsitellään ikään kuin perustuslain artiklat raudoittaisivat sen ongelmattomaksi. Kyse on kuitenkin rahaliiton kaltaisesta dynaamisesta poliittisesta ratkaisusta, joka muuttuu tarpeiden mukaan eivätkä eurooppalaiset suurvallat tarvittaessa kunnioita unionin yhtenäisyysvaatimuksia. Ne tekevät jatkossakin santarmiston tapaisia yllätyspäätöksiä. Jos suomalaista turvallisuus- ja puolustuspoliittista keskustelua on vuosikymmenet käyty yhdentekevistä asehankinnoista ja varuskuntaverkoston aluepoliittisista muutoksista, EU:n myötä olisi viimein aika herätä. Asiat tapahtuvat nopeammin ja päätöksillä halutaan reagoida maailmanpoliittisiin muutoksiin. Siksi niihin täytyisi osata ottaa myös kantaa.

Pommeja ja raketteja

Puolustusselontekoihin on aina sisältynyt asehankintoja, jotka tälläkin kertaa mainitaan hyvin lakonisesti. Maavoimille hankitaan raskaita raketinheittimiä, tykistöohjuksia ja hornetteihin ilmasta maahan ammuttavia täsmäpommeja. Hornet-hävittäjien muuttaminen torjuntahävittäjistä rynnäkkökoneiksi tuntuu varsin pieneltä muutokselta - käytännössä kyse on 1990-luvun alussa tehdyn hävittäjäkaupan jälkipyykistä.

Kun torjuntahävittäjät 1990-luvun alussa tilattiin, niiden vakuutettiin olevan vain ilmapuolustusta varten. Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 kielsi Suomelta muun muassa pommikoneet mutta rauhansopimuksen aserajoituksista irtisanouduttiin yksipuolisesti syyskuussa 1991. Jo kesäkuussa 1992 Esko Ahon hallitus teki päätöksen hankkia 64 F/A-18 Hornet -hävittäjää. Tuolloin ilmapiiri oli kaikkea muuta kuin valmis siihen, että Suomeen hankittaisiin amerikkalaisia rynnäkköhävittäjiä täsmäpommeineen. Keskustelussa tuotiin kyllä esiin, että kyseinen kone ei ole pelkkä torjuntahävittäjä, ja hankintahinta olikin lopulta kaksinkertainen alkuperäisiin suunnitelmiin verrattuna. Hornetit ovat Suomen varusteluhistorian kallein virheinvestointi, joka tehtiin vielä keskellä syvintä lamakautta.

Hornettien muuttaminen pommikoneiksi on ratkaisuna kovin ongelmallinen. Se tuo mukanaan Suomen puolustusvoimille kaukotoimintakykyä, joka mahdollistaa hyökkäyksen varsin kauas omasta maasta. Tämän ominaisuuden voi pahaenteisesti ajatella palvelevan kansainvälisiä tehtäviä ja hyökkäyssodan tavoitteita. Hornettien uudelleenvarustamista kannattavat näkevät hankintaan liittyvän kustannussäästöjä, koska aseen lavetti on jo olemassa ja ilmasodankäynnin merkitys on viime vuosina kasvanut entisestään. Rauhanliike lähestyy kysymystä eettisestä näkökulmasta. Aseiden hankkiminen ja omistaminen on valitettavan usein tarkoittanut sitä, että niitä myös käytetään - mahdollisuus tehdä ilmapommituksia satojen kilometrien päähän ei ole sellainen ominaisuus, jota tarvitaan Suomen puolustuksessa.

Hornettien täsmäaseet kuuluvat samaan kokonaisuuteen raskaiden raketinheittimien ja tykistöohjusten kanssa, joiden yhdistelmää Pääesikunnan iskukykytutkimuksessa suositeltiin maaliskuussa 2004. Pääesikunnan tutkimuksen lähtökohdaksi asetettiin, että uusien järjestelmien hankintoihin ja ylläpitoon 30 vuoden aikana voidaan käyttää korkeintaan miljardi euroa. Tämä on mahdollista nykytasoisilla puolustusmäärärahoilla. Yhtenä vaihtoehtona olleet taisteluhelikopterit hylättiin aivan liian kalliina ratkaisuna. Selvityksessä arvioitiin aseiden toimivuutta neljän eri kriteeriryhmän perusteella, joista yhtenä oli laajamittainen hyökkäys. Mielenkiintoista onkin se, että kyseinen uhkakuva on pudonnut kokonaan pois hallituksen syyskuussa Eduskunnalle antamasta selonteosta. On aika kyseenalaista, miten 300 kilometrin päästä ammuttavilla raskailla raketinheittimillä pysäytettäisiin strateginen isku tai estettäisiin terroristien toimintaa.

Asevelvollisuus on ja pysyy

Selonteon heikointa antia on asevelvollisuuden ja aluepuolustuksen yleisluontoinen käsitteleminen. Aiemmissa papereissa asevelvollisuutta sentään perusteltiin, mutta käytännössä kaikkien Euroopan maiden keventäessä omia asevelvollisuusjärjestelmiään Suomessa pitäydytään sitkeästi vanhassa. EU-maista viimeksi Tšekki lakkautti yleisen asevelvollisuuden, Ruotsissa mennään käytännössä vapaaehtoiseen palvelukseen ja Venäjällä asevelvollisuuden suorittaa alle 10 prosenttia miesikäluokasta. Sotilasliitto Nato painostaa jäsenmaitaan luopumaan asevelvollisuudesta, jotta resursseja säästyisi varusmieskoulutuksesta aseteknologiaan ja nopean toiminnan joukkoihin. Suomen puolustusvoimat nojaa poikkeuksellisella tavalla asevelvollisuuteen: yli 80 % miesikäluokasta suorittaa vuosittain asepalveluksen. Tämä on korkein luku Euroopassa ja yksi korkeimmista luvuista maailmassa.

Uusien uhkakuvien valossa voisi kuvitella aluepuolustuksellinen näkökulman väistyvän suomalaisesta puolustuspolitiikasta. Strategisen iskun torjunnassa asevelvollisuusarmeijan paremmuus muihin ratkaisuihin verrattuna on varsin kyseenalaista. Asevelvollisuusarmeija on myös kansantaloudelle kallis ratkaisu, joka näkyy konkreettisesti muun muassa suomalaisten pitkissä opiskeluajoissa ja vähentää työelämässä olevien määrää. Asevelvollisuus on myös nuorille itselleen taloudellisesti raskasta aikaa. Asevelvollisuuden kansantaloudelle aiheuttamia kustannuksia ei ole systemaattisesti arvioitu.

Yleinen asevelvollisuus nauttii Suomessa suurta arvonantoa, mikä lienee ainoana syynä siihen, ettei selonteossa aihetta haluta edes käsitellä. Asevelvollisuusjärjestelmän uudistaminen eurooppalaisia esimerkkejä seuraten tulee kuitenkin väistämättä meilläkin vastaan. Selonteossa on jo jaettu sodan ajan 350 000 miehen joukot kahtia operatiivisiin ja alueellisiin joukkoihin. Operatiivisiin joukkoihin kuuluu 100 000 miestä ja niihin luetaan luonnollisesti kaikki vähänkään modernisti varusteltavat joukot. Käytännössä aseteknologian kehittyminen on aiheuttanut sen, ettei Suomea suuremmillakaan valtioilla ole varaa eikä tarvetta varustaa massa-armeijaa. Kehitystyön pääpaino Suomenkin sodanajan joukoissa rajataan sataantuhanteen mieheen, mikä sekin tulee osoittautumaan liian suureksi ja kalliiksi ratkaisuksi.

Vaihtoehtoina tulevaisuuden puolustusratkaisuksi eivät ole ammattimainen palkka-armeija tai nykyisen järjestelmän jatkaminen sellaisenaan. Asevelvollisuuden keventämisestä on olemassa useita erilaisia vaihtoehtoja, joiden selvittämiseen ja vertailuun olisi syytä tarttua. Esimerkiksi Tanskassa asepalvelukseen koulutetaan tietty määrä nuoria, jolloin asevelvollisten osuus riippuu ikäluokkien koosta. Lisäksi kokonaisuuteen sisältyy eri tavoin palkattuja ja vapaaehtoisia joukkoja. Asevelvollisuuden keventäminen ei siis välttämättä merkitse yleisestä asevelvollisuudesta luopumista: useimmissa maissa se on tarkoittanut asepalvelukseen koulutettavien määrän vähentämistä mutta koulutuksen ulkopuolelle jätetyt voidaan vielä myöhemmin kutsua varusmieskoulutukseen tarpeen niin vaatiessa.

Mitkä ihmeen maakuntajoukot?

Vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta oli sotien jälkeen Suomessa kiellettyä, mutta sallittiin 1990-luvun alussa. Nyt uudessa selonteossa tätä toimintaa halutaan laajentaa ja virallistaa. Vapaaehtoinen maanpuolustus organisoidaan ehdotuksen mukaan uudelleen ja vapaaehtoisvoimin harjoittelevista joukoista tulee osa sodan ajan armeijaa, maakuntajoukkoja. Lisäksi rauhan aikana vapaaehtoiset tukisivat viranomaisten toimintaa kaikilla tasoilla. Valtioneuvosto harkitsee erillisen lain säätämistä vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta.

Vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta valmistui laaja selvitys vuoden 2003 lopussa. Vuonna 2008 aloittaviin joukkoihin on suunniteltu kuuluvan 50.000-100.000 reserviläistä, jotka siis sitoutuisivat vapaaehtoiseen harjoitteluun. Armeijan näkökulmasta maakuntajoukkojen perustaminen on ilmeisen kustannustehokas lähestymistapa reservin ongelmiin: motivoituneinta osaa liian suuresta reservistä kannustetaan kouluttautumaan vapaaehtoisesti, jolloin varustustakin voidaan keskittää enemmän harjoitteleville yksiköille.

Maakuntajoukkoihin ja vapaaehtoisen maanpuolustuksen uudelleenjärjestelyyn liittyy kuitenkin vakavia ongelmia. Maanpuolustuskoulutus ry:n (MPK) yhteyteen suunnitellaan rakennettavaksi kymmenien toimintakeskusten verkosto, jonka puitteissa maakuntajoukot toimisivat, järjestettäisiin koulutusta ja tehtäisiin yhteistyötä eri viranomaisten ja esimerkiksi pelastusalan järjestöjen kanssa. Vapaaehtoiseen maanpuolustukseen sitoutuneita henkilöitä voitaisiin käyttää muun muassa virka-aputehtävissä. Vakavasti ongelmallisia nämä suunnitelmat ovat ennen muuta kahdesta syystä: ensinnäkin viranomaisen ja vapaaehtoisen roolit sekoittuvat ja toiseksi puolustusvoimien roolia laajennetaan kansalaisyhteiskunnan perustoimintojen puolelle.

Rauhanjärjestöjen mielestä sodankäynti ei kuulu harrastelijoille ja näiden puolipoliittisille järjestöille. Vapaaehtoinen maanpuolustus tulisi järjestää tiukasti puolustusvoimien valvonnassa ja sen toiminnan tulee rajoittua ainoastaan maanpuolustuksellisiin tehtäviin. Maakuntajoukkoihin liittyvät edut voitaisiin helposti saavuttaa järjestämällä vapaaehtoisille ylimääräisiä kertausharjoituksia ja perustamalla harjoitteluun sitoutuneista uusia yksiköitä. Vapaaehtoisen maanpuolustuksen tulee rajoittua yksinomaan maanpuolustuskoulutukseen: sisäisen turvallisuuden ylläpitäminen tai pelastuspalveluiden tarjoaminen eivät ole maanpuolustukseen liittyvää toimintaa.

Esitykset vapaaehtoisen maanpuolustuksen laajentamisesta syövät samalla yleisen asevelvollisuuden uskottavuutta. Ei voida ajatella, että Suomessa olisi sekä yksi maailman laajimpia asevelvollisuusjärjestelmiä että mittava vapaaehtoisen maanpuolustuksen verkosto. Puolustusvoimien pitäisi pystyä valitsemaan näistä toinen, rauhanjärjestöjen kannalta molemmat ovat toki vaihtoehtoina vastenmielisiä.

Vapaaehtoisjoukkojen rooli viranomaisia tukevina organisaatioina on hyvin kyseenalainen. Joukko-osastoille annettaisiin jo rauhan aikana pelastustoimelle tai väestönsuojelulle nykyisin kuuluvia koulutus- ja valmiustehtäviä. Tähän asti niitä on hoidettu kansainvälisten sopimusten mukaisesti humanitaarisella pohjalla ilman suoraa yhteyttä maanpuolustukseen. Tämä on esimerkiksi Kansainvälisen Punaisen Ristin lähtökohta toiminnassaan. On outoa, että poikkeuksellisen selvästi viranomaisille kuuluvia tehtäviä oltaisiin valmiita antamaan vapaaehtoisjärjestöjen vastuulle, joilla on myös omia vahvoja intressejä painostusjärjestöinä. Esitys syö siis samalla luottamusta julkisen vallan toimintakykyyn kaikkein arimmissa ja kansallisesti tärkeimmiksi julistetuissa tehtävissä. Häiriötilanteisiin tai poikkeusoloihin varautuminen on säilytettävä valtion tehtävänä.

Puolustusvoimien ehdottamassa suunnitelmassa militarisoidaan sellaisia yhteiskunnan toimintoja, jotka eivät ole luonteeltaan puolustuksellisia. Viranomaisten ja vapaaehtoisten yhteistyön tulee olla selvästi sektoroitua: esimerkiksi vapaapalokuntien ja meripelastusjärjestöjen työ vastaa jo tarkoitustaan erinomaisesti ja tarjoaa osallistumisväylän halukkaille. Öljyonnettomuuksia varten WWF on perustanut vapaaehtoiset öljyntorjuntajoukot hyvällä menestyksellä. Näiden pelastuspalveluun liittyvien vapaaehtoistoimintojen yhdistäminen maanpuolustusjärjestöjen koordinoiman yhteistoimintamallin alaisuuteen ei vastaa yhteiskunnan eikä pelastusjärjestöjen tarpeita.

Kansainvälisten sopimusten pakoilu

Selonteon julkistamisen yhteydessä on käyty vilkasta keskustelua henkilömiinoista ja liittymisestä Ottawan miinakieltosopimukseen. Edellisen hallituksen tavoitteena oli liittyminen vuonna 2006, mutta Vanhasen hallitukselle aikataulu oli liian kireä. Alkukesästä julki tulleiden tietojen mukaan miinat olisi hävitetty vuoteen 2012 mennessä, mikä olisi ulkoministeriön mukaan mahdollistanut liittymisen vuonna 2008, puolustusministeriö halusi liittyä samana vuonna kuin miinat tuhotaan. Kiista ratkesi syyskuun alussa hallitusryhmien tekemällä sopimuksella, jonka mukaan Ottawan sopimukseen liitytään vasta vuonna 2012, mutta miinat hävitetään vuonna 2016. Aikataulu on jatkuvasti venynyt mutta useiden kansanedustajien mielestä tämäkin aikataulu tuntuu liian hätäiseltä.

Miinakeskustelusta tuli täysi farssi, koska varsinaista liittymispäätöstä nyt lykättiin kaksien vaalien ylitse. Esitetty aikataulu on yhtä valheellinen kuin kolmen vuoden takainen lupaus liittyä sopimukseen vuonna 2006. Nykyinen hallitus ei voi tehdä päätöksiä, jotka sitoisivat seuraavaa tai sitä seuraavaa hallitusta. Julkisuudessa esitetyllä logiikalla henkilömiinoista luopuminen olisi vaikeampaa kuin perustuslain muuttaminen.

On mahdotonta jatkaa kaksinaamaista politiikkaa, jossa ollaan virallisesti muka sitoutuneita Ottawan tavoitteisiin ja pidetään silti kiinni vanhenevista henkilömiinoista niiden teknisen elinkaaren loppuun. Suomen miinapolitiikka laahaa pahasti muiden EU-maiden jäljessä. Uusista EU:n jäsenistä viimeisetkin sopimuksen ulkopuolella olevat maat ovat allekirjoittamassa lähiaikoina sopimuksen. Jopa Yhdysvallat on päättänyt poistaa vanhanaikaiset henkilömiinat arsenaalistaan vuoteen 2010 mennessä. Suomen toiminta murentaa humanitaarista oikeutta, rikkoo EU:n yhteistä rintamaa sekä maailmanlaajuisesti hyväksyttyä pyrkimystä henkilömiinojen täyskieltoon.

Vähemmän julkisuudessa on ollut Euroopan tavanomaisten aseiden rajoituksia koskeva TAE-sopimus, joka allekirjoitettiin kahden sotilasliiton jäsenmaiden kesken vuonna 1990. TAE-sopimuksen ajatuksena oli siirtää raskas hyökkäyskalusto Varsovan liiton ja Naton kosketuspinnasta Keski-Euroopasta ja supistaa kaluston määriä, ennen muuta Neuvostoliiton panssareita. Kaikkiaan sopimuksen tuloksena hävitettiin noin 100 000 raskasta asejärjestelmää. Uusi TAE-kokonaisuus allekirjoitettiin 30 maan kesken vuonna 1999 ja sopimukseen voivat liittyä myös muut kuin alkuperäisen sopimuksen allekirjoittajat.

Sopimus koskee taistelupanssarivaunuja, panssaroituja taisteluajoneuvoja, raskaita tykistöjärjestelmiä sekä taistelulentokoneita ja rynnäkköhelikoptereita. Useimmissa tapauksissa kansalliset kattorajoitukset vastaavat olemassa olevan kaluston määriä, joten sopimus on ennen muuta asevarustelua hillitsevä. Sopimus sisältää todentamismenetelmiä ja mahdollisuuksia sotilaalliseen tiedonsaantiin. Lisäksi osapuolet voivat tehokkaasti vaikuttaa yleiseurooppalaisen aserajoitusjärjestelmän kehittämiseen.

Uudessa selonteossa todetaan hyvin lyhyesti, että "TAE-sopimus lisää Euroopan turvallisuutta" ja ikään kuin johtopäätöksenä samaan hengenvetoon esitetään, ettei Suomen ole aihetta edes harkita liittymistä sopimukseen. Kyse on pohjimmiltaan samanlaisesta kaksinaismoraalista kuin Ottawan miinasopimuksen kohdalla: Suomi liittyy vain sellaisiin kansainvälisiin sopimuksiin, jotka eivät vaikuta omiin puolustusratkaisuihimme. Kuitenkin sopimus vaikuttaa keskeisesti Itämeren alueen sotilaalliseen tilanteeseen ja Suomen liittyminen lisäisi alueen vakautta.

Laki siviilikriisinhallinnasta

Rauhanliike on pitkään puhunut siviilikriisinhallinnan puolesta. Konfliktien ennaltaehkäisyyn ja jälkihoitoon tarvitaan kansainvälistä tukea useilla siviilipuolen ja kansalaisyhteiskunnan osa-alueilla, pelkillä sotilasoperaatioilla ei voida rakentaa kestävää rauhantilaa. Kun nykypäivän konfliktit ovat yhä harvemmin perinteisiä valtioiden välisiä sotia, siviilikriisinhallinnan merkitys kasvaa entisestään.

Uudessa selonteossa kriisinhallinnan siviilitoimintoja ja konfliktien ennaltaehkäisyä ollaan nostamassa sotilaallisten toimien rinnalle, vaikka ne jäävätkin vielä selvästi sotilaspuolen varjoon. Myönteistä on lupaus lakiesityksen antamisesta siviilikriisinhallinnasta. Hallitus ei kuitenkaan lupaa lisää voimavaroja tai aloitteellisuutta siviilikriisinhallintaan.

Ongelmana selonteossa on Suomen korkeana pidetyn siviilikriisinhallinnan profiilin madaltuminen. Kun selonteossa korostetaan Suomen aktiivisuutta unionipuolustuksen edistäjänä, aktiivisuus näyttäytyy paljolti vain sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Mitä Suomi voisi esimerkiksi tehdä konfliktien varhaisvaroituksen ja konfliktien puhkeamisen estämiseksi? Mikä on Suomen rooli kriisien jälkihoidossa ja yhteiskuntien jälleenrakennuksessa?

Pelkona on, että siviilikriisinhallinnasta tulee sotilaallisia toimia tukeva ja pehmentävä lisuke, jolla ei ole itsenäistä merkitystä. Kun kriisinhallintaa kehitetään selonteon mukaan kokonaisuutena, sotilassektori vie hyvin helposti ylivallan. Konfliktialueiden militantteja ei välttämättä rauhoita tieto siitä, että Euroopan unionin lähettämät virkamiehet, tuomarit ja muu siviilihenkilöstö ovat samalla asialla kuin unionin taistelujoukotkin. Huonoja kokemuksia siviilikriisinhallinnan alisteisuudesta saadaan muun muassa Kosovosta ja tietysti Irakista.

Samalla herää kysymys siitä, mikä on Suomen valmius auttaa siviiliväestöä. Jos unionin taisteluosastoon kuuluva miehistö voidaan lähettää operaatioon minne tahansa maailmaa kymmenessä päivässä, kuinka nopeasti pelastuskalustoa saataisiin vaikkapa Ignalinan, Sosnovyi Borin tai Poljaryi Zorin ydinvoimalan avuksi. Kuinka nopeasti EU pystyi toimimaan Turkin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi?

Selonteossa Suomen rauhanturvatoiminnan ja kriisinhallinnan painopiste on siirretty lähes täysin Euroopan unionin yhteyteen. Osallistumiselle Naton uusia muotoja saavaan toimintaan ei selonteossa aseteta juurikaan ehtoja. On huolestuttavaa, miten perinteinen rauhanturvaaminen on kokonaan kadonnut kriisinhallinnan muotitermin sisälle eikä rauhanturvatoiminnan sisällöllisestä uudistamisesta ole mainintaakaan. Kuitenkin tarve rauhanturvaamiselle on jatkuvasti kasvanut. Heinäkuun lopussa YK:n rauhanturvaajia oli 16 eri operaatiossa 58 000 henkilöä, vuonna 1990 operaatioita oli kahdeksan ja rauhanturvaajiakin vain kymmenen tuhatta.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Pax-lehdessä (4/2004)