> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Puhe Suomen Sosiaalifoorumin "rauhanliike" teach in -tilaisuudessa 12.4.2003

Hyvät rauhanystävät,

Lupauduin puhua Ei iskua Irakiin -verkostosta, vaikka tämän verkoston edustaminen sinällään on kovin vaikeaa. Mielipiteitä on sen verran monia, mutta koetan sanoa jotain tästä toiminnasta ja mitä siitä ajattelen.

Olen itse Sadankomitean varapuheenjohtaja ja olin perustamassa tätä verkostoa syksyllä 2002. Monella tapaa verkosto on jatkoa Afganistanin sodan lähestyessä perustetulle sodanvastaiselle verkostolle, joka toimi puoli vuotta. Sen pidempää elinkaarta ei tällekään ryhmälle voi ennustaa.

Viime aikojen suuret Irakin sodanvastaiset mielensoitukset ovat olleet tämän verkoston järjestämiä ja verkostoon kuuluu jopa 50 erilaista kansalaisjärjestöä. Itse verkoston toiminnassa näkyy vain muutamien kädenjälki. Toiminnan suunnittelusta ja koordinoinnista on vastannut lähinnä tämä verkosto omissa kokouksissaan, jotka ovat välillä olleet sanotaanko mielenkiintoisia.

No, joka tapauksessa kaikkihan ovat panneet merkille, että viime aikojen rauhankulkueissa on ollut paitsi ihanan paljon väkeä, ennen muuta aivan tavallisia ihmisiä: nuoria, eläkeläisiä, äitejä lapsineen, töistä tulevia, aivan laidasta laitaan. Tästä huolimatta mielenosoittamisen juuria on haettu globalisaation vastaisista suurista mielenosoituskarnevaaleista. Tätä julistettiin jo syksyllä 2001, jolloin ensimmäisen kerran Ydin-lehdessä keksittiin kirjoittaa, että uusi rauhanliike on vain globalisaatiokriittisen liikkeen sivukonttori. Globalisaatiokritiikki on nyt rauhanliikettä. Saman luin viime sunnuntain Hesarista. Näin kirjoittavat toimittajat, jotka eivät ole tutustuneet EII-ryhmän toimintaan.

Kritisoin tuota ajatusta jo silloin ja olen siitä eri mieltä yhä edelleen. Tähän on neljä syytä. Ensinnäkin rauhanliike ei ole vain marssimista ja rauhanliikkeen hahmottaminen mielenosoitusten kautta antaa aina vinoutuneen kuvan. Toiseksi jos ajatellaan noita suuria marsseja, niiden osallistujat eivät todellakaan ole sitä samaa jengiä, joka kävi Göteborgissa tai Prahassa tai kokoontuu itsenäisyyspäivänä häiritsemään linnan juhlia. Kolmas ero on liikkeiden toimintatavoissa: globalisaatiokriittiset mielenosoitukset ovat olleet enemmän yksittäisten ihmisten, vapaamuotoisten ryhmien ja erilaisista blokeista koostuneita kansainvälisiä tapahtumia. Toimintatapa on kovin erilainen kuin suomalaisissa Irakin sodan vastaisissa demoissa, joita järjestöt kokoavat ja tunnetut aktivistit tulevat vain demoihin. Liioin kansalaistottelemattomuutta ei ole edes ajateltu mielenosoittamisen keinona. Neljäs ja ehkä kaikkein tärkein ero liikkeiden välillä on järjestäjäpohjassa. Siihen pitää kiinnittää erityistä huomiota kun tarkastelee tätä EII-verkostoa.

Mukana ei ole globalisaation vastaisia järjestöjä kuin nimeksi: Maan ystävät ovat tulleet vasta viime viikkoina mukaan boikottikampanjallaan, mutta joukosta puuttuvat esimerkiksi kehitysyhteistyöjärjestöt ja vihreät ovat hyvin passiivisia. Samalla tavalla rauhanjärjestöistä aktivismiin selvimmin orientoitunut Aseistakieltäytyjäliitto ei ole osallistunut juurikaan toiminnan suunnitteluun.

Ketkä toimintaa sitten järjestävät? Rauhanjärjestöt ensisijaisesti - esimerkiksi kulut ovat langenneet tämänkin tilaisuuden järjestäjien Rauhanliiton ja Rauhanpuolustajien maksettavaksi. Myös ryhmän kokoukset Helsingissä pidetään pulujen toimistolla, syksyllä ne pidettiin Rauhanasemalla. Toisena järjestäjäryhmänä ovat äärivasemmistolaiset järjestöt ja heidän panoksensa valitettavasti loistaa poissaolollaan taas tämän tilaisuuden puhujakaartista. Valitettavasti siksi, että olisi kiinnostavaa kuulla, mitä esimerkiksi hyvin aktiivinen Sosialistiliitto tarkoittaa sillä, että heidän lennäkeissään julistetaan tavoitteeksi sodanvastaisen ja antikapitalistisen liikkeen yhdistämisen. Sopiiko tämä sitoutumattomilla rauhanjärjestöille tai niille järjestöille, jotka ovat hyväuskoisesti liittyneet verkostoon, mutta eivät halua tai ehdi vaikuttaa sen päätöksiin? Aktiivisia kokouksissa ovat myös puoluerekisteristä juuri pudonneet SKP ja KTP sekä Lähi-idän kommunistipuolueiden Suomen osastot. Itse olen työväenyhdistyksen jäsen neljännessä polvessa ja huomaan jatkuvasti istuvani kylki kiinni kokoushuoneen oikeaan seinään.

Yhteys globalisaatiokriittiseen liikkeeseen on monella tapaa ohut, koska toiminnan järjestäminen ei juuri kiinnosta globalisaatioon varauksellisesti suhtautuvia mutta vakavasti otettavia järjestöjä, kuten Attacia, Vasemmistonuoria tai Vihreitä nuoria, vielä vähemmän Demarinuoria. Laitavasemmistolaiset pienpuolueet toimivat Ei iskua Irakiin -verkostossa näkyvästi, mutta perusaktivistijengihan suhtautuu ylipäätään torjuvasti niiden sanomaan. On todella valitettavaa, että uskottavaa globalisaatiokriitiikkiä harjoittavat tahot jäävät tämän verkoston toiminnan ulkopuolelle ja laitavasemmistolaiset saavat suuren roolin suhteessa niiden yhteiskunnalliseen merkittävyyteen.

Kun tarkastellaan EII-verkoston sisäisiä jännitteitä, ne eivät liity tulkintaan globalisaatiosta. Kiistat liikkeen sisällä liittyvät usein erilaisiin aatetraditioihin: pasifistit vierastavat imperialismia kritisoivaa retoriikkaa ja varauksetonta suhtautumista Irakin hallintoon ja taloudellisten taustatekijöiden ylikorostamista. Monien pasifistien mielestä järjestetyissä mielenosoituksissa on annettu liian vihainen kuva rauhanliikkeestä - esimerkiksi Yhdysvaltain lipun poltto ja kyltit, joissa luvattiin tapporahaa George Bushista järkyttivät. Vastaavasti laitavasemmistolaisia nämä kysymykset eivät juurikaan huoleta vaan toiminta halutaan kohdistaa kapitalismin ja Yhdysvaltain kovasanaiseksi arvosteluksi. Eroja on myös siinä, kuinka paljon toiminta halutaan painottaa marssimiseen ja mikä arvo annetaan toiminnan laadulle suhteessa osallistujien määrään. Rauhanjärjestöt arvostavat marssimista ehkä muita vähemmän ja haluavat laajempaa toimintaa, mistä muun muassa tämä tilaisuus on osoitus.

Oikeastaan kokemukseni Ei iskua Irakiin -verkostosta tukevat pikemminkin sitä käsitystä, että rauhanliike kiinnostaa ja saa tukea laajoilta piireiltä, mutta toimintaan ovat valmiita pasifistien lisäksi vain laitavasemmistolaiset. Vaikka kysymykset ja toimijat ovat vaihtuneet, tilanne on sama kuin taistolaisvuosina, jolloin jotkut luulivat neuvosto-ohjusta rauhanohjukseksi. Oikeastaan kysymys palautuu tuohon Sosialistiliiton tavoitteeseen yhdistää sodanvastainen ja antikapitalistinen, huomatkaa ei globalisaatiokriittinen, liike - pystyykö rauhanliike vastustamaan näiden pikkuryhmien yritystä ajaa tämä hieno ja tarpeellinen liike marginaaliin? Ja toisaalta pystyvätkö EII-aktiivit unohtamaan poliittiset intohimonsa ja keskittymään vain rauhan sanomaan?