> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Talvisodan tuoreet tulkinnat

Suomalaiset historioitsijat tutkivat nyt innokkaasti toista maailmansotaa. Vuoden sisällä on julkaistu useita merkittäviä tutkimuksia niin kotirintamalta kuin etulinjastakin. Karkeasti ottaen tutkijat näyttävät irtautuvan perinteisistä tulkinnoista ja purkavan suomalaisia sotamyyttejä.

Loppusyksyllä pyöri televisiossa uusintana Antti Tuurin romaaniin perustuva Talvisota-elokuva, ja kun Mainilan laukauksista tuli kuluneeksi tasan 60 vuotta, mediassa muisteltiin menneitä hartaudella. Tämän kertaisina erikoisuuksina Helsingin kaupunki soitatti sireenejä juhlistaakseen ensimmäistä ilmahyökkäystä ja MTV3 lähettää 105-osaisen dokumenttisarjan omistaen osan sodan joka päivälle. Juhlapuheissa talvisotaa pidettiin esillä niin marraskuun lopussa kuin itsenäisyyspäivänäkin kutakuinkin tutuin sanakääntein ja totuttuun tapaan.

Suomalaisessa historiantutkimuksessa on kuitenkin havaittavissa selviä muutoksia. Kuluneen vuoden sisällä on ilmestynyt kaksi teosta, joissa kritisoidaan juhlapuheiden talvisotatulkintoja varsin kärjekkääseen sävyyn. Alkuvuodesta ilmestyi Heikki Ylikankaan artikkelikokoelma Väkivallasta sanan valtaan ja syksyllä väitteli Lasse Laaksonen Kannaksen sotatilanteesta. Kirjoittajat eroavat toisistaan niin tyyliltään, näkemyksiltään kuin uraltaankin valtavasti, mutta molemmat pyrkivät omalta kantiltaan murtamaan luutuneita talvisotatulkintoja.

Suomi ei jäänyt yksin

Akatemiaprofessori Ylikangas tarttuu artikkelikokoelmassaan Väkivallasta sanan valtaan ajallisesti laajaan kirjoon aiheita, joista suurinta osaa hän on tutkinut jo aiemmin. Eläkeikää lähestyvä professori onnistuu vielä tuulettamaan tuttujakin tutkimuskohteitaan mutta eniten huomiota herättivät nimenomaan hänen tuoreet talvisotatulkintansa. Artikkelissa Valttiässä - jota ei käytetty Ylikangas esittää vaihtoehtoisen version Moskovan rauhan syntymisestä.

Suomen solmiessa rauhan 13.3.1940 Neuvostoliittoon liitetty Karjala oli Viipurin kaupunkia myöten vielä suomalaisten käsissä. Miksi menestyksekkäästi taistellut maa solmi rauhan, vaikka läntiset suurvallat Ranska ja Englanti suorastaan tyrkyttivät apuaan? Perinteisen tulkinnan mukaanhan Suomi oli jäänyt sodassa yksin, eikä vaihtoehtoja enää ollut. Ylikangas kuitenkin väittää, ettei Suomi jäänyt vaan jättäytyi!

Sodan loppupuolella ulkopoliittinen johto vaihtoi kantaansa lähes päivittäin siitä, pitäisikö länsiliittoutuneilta sittenkin anoa virallisesti apua, vaikka myöhemmin niin Tanner, Paasikivi kuin Mannerheimkin muistelivat tilanteen vaihtoehdottomuutta. Kun rauha päätettiin solmia, ministerit Uuno Hannula ja Juho Niukkanen äänestivät vastaan ja he leimautuivat luopioiksi. Kyse oli toki poliittisesta valinnasta, koska sotilaallista apua länsivalloilta ei olisi ensi hätään sanottavammin herunut, mutta avunpyyntö olisi pakottanut länsivallat ja Neuvostoliiton yhteenottoon. Esimerkiksi Mannerheim tahtoi, että rauhanneuvotteluissa olisi Kremliä sentään uhkailtu suursodalla.

Länsikorttia ei kuitenkaan koskaan käytetty, koska Ylikankaan mukaan suomalaisia pelotti sitoutuminen liittoutuneiden leiriin - tämä veisi liiaksi itsenäistä päätäntävaltaa. Sen sijaan rauhan solmiminen ilman lännen apua piti ovet avoinna Saksaan, jonka uskottiin lopulta voittavan suursodan. Ylikangas kärjistääkin, että rauhansopimuksesta päätettäessä ei lopulta äänestetty vain rauhasta vaan myös siitä, kenen leirissä Suomi lähtisi suursotaan. Avunpyynnön pelättiin peruuttamattomasti vievän Suomen suursodan ilmeisten häviäjien puolelle!

Rauhan läpivienyt pääministeri Risto Ryti tiesi neuvotellessaan, että Saksan ja Neuvostoliiton suhteet olivat huteralla pohjalla. Entinen pääministeri T.M. Kivimäki tapasi helmikuussa Herman Göringin, jonka viestin välitti Suomeen: rauha oli tehtävä hinnalla millä hyvänsä. Ryti ja Tanner alkoivat ajaa suunnitelmaa, jossa Karjala voitaisiin ottaa myöhemmin takaisin. Suomi pysyi toistaiseksi suurvaltaryhmittymien ulkopuolella, mutta tehty valinta ennakoi Saksan voittoa.

Sisukaan ei riittänyt

Ikään kuin vastapainona akatemiaprofessori Ylikankaan tulkinnoille kabinettipolitiikan koukeroista Lasse Laaksosen väitöskirja Todellisuus ja harhat - Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940 murtaa rintaman sankaritaruja. Laaksonen on sotahistorioitsija, eikä hänen väitöskirjansa sellaisenaan juuri poikkea alan genrestä: tuntematon sotilas hälvenee historiasta, kun subjekteiksi nostetaan sotapäälliköt ja joukko-osastot.

Kuitenkaan Laaksosen väitteet eivät juuri myötäile talvisotamyyttiä. Hänen mukaansa sodan loppuvaiheessa suomalaisten joukkojen heikko tila Kannaksella ei johtunut vain materiaali- ja miespulasta. Laaksonen väittää, että niin aiemmassa tutkimuksessa kuin aikalaisarvioissakin on järjestelmällisesti vähätelty inhimillisiä tekijöitä: ensinnäkin joukot olivat tolkuttoman väsyneitä eikä sodanjohto ymmärtänyt tätä. Ylipäällikköä myöten ei enää käsitetty sitä, missä rintamalinjat todella kulkivat, hermot olivat johtoportaassa riekaleina ja henkilösuhteet jotakuinkin pilalla. Vastaavasti Laaksonen osoittaa, että venäläisten ongelmia on suomalaisissa tutkimuksissa ylikorostettu, vaikka he koko ajan oppivat virheistään. Ainoastaan rauha pelasti Suomen.

Laaksonen kirjoittaa: "Osana talvisotamyyttiä on yltiöpäisesti ylistetty suomalaisjoukkojen taisteluvoimaa, sisua ja itsekuria. Monet ovat muistelleet välirauhan solmimista katkerana pettymyksenä, jota se aikalaisille luonnollisesti olikin. Jälkikäteen on kuitenkin ollut liian helppo väittää, että sotaa olisi voitu jatkaa, laajamerkityksellisiä torjuntavoittoja saavuttaa ja tehokkaita vastahyökkäyksiä organisoida. Tämä on turhaa gloriaa. Puolustajan joukkojen tila Viipurinlahdella ja Kannaksella oli sitä luokkaa, ettei niillä olisi enää pystytty hyökkääjän etenemistä pysäyttämään."

Laaksonen esittääkin, päinvastoin kuin Ylikangas, että puolustusministeri Niukkanen ja eräät kenraalit olivat tietämättömiä uskoessaan sotaa voitavan vielä jatkaa. Laaksosen mukaan vetäytyminen Kannakselta olisi käynyt välttämättömäksi, mutta tuhoisaksi suomalaisille. Sodan tässä vaiheessa länsiliittoutuneiden apu ei olisi ehtinyt mitään pelastaa.

Lisää myyttejä murskattava

Historioitsijoiden arviot Suomen kyvystä jatkaa sotaa ovat jokseenkin päinvastaisia. Tästä huolimatta molemmat tutkimukset välittävät saman sanoman: talvisotaa on tulkittu liian tunnepitoisesti. Ylikangas näkee Suomen hallituksen valinneen jo talvisodan aikana natsi-Saksan liittolaisekseen ja Laaksonen puolestaan tekee suomalaisista sotilaista tykinruokaa ja arvostelee Mannerheiminkin taitoja ylipäällikkönä.

Lähihistoriamme sodat kiinnostavat yhä enemmän suomalaisia historiantutkijoita. Kuten Laaksosen ja Ylikankaan ristiriitaisuudet osoittavat, talvisodan tutkimuksellinen pajatso on vielä tyhjentämättä - uskoisin näiden päänavausten jälkeen, että aiheeseen voidaan vihdoin suhtautua vapaamielisemmin kuin ennen. Ehkä lähivuosina joku vielä varauksettomasti syventyy vaikka suomalaisten osuuteen talvisodan sytyttämisessä. Talvisodan ajopuuteoria odottaa vielä uudelleenarviointiaan.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Pax-lehdessä (4/1999)