> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Sivarin arki: Kun sivaria ei sanota sivariksi

Siviilipalveluksen voi suorittaa Suomessa monella tavalla ja toiset tavat ovat taatusti tuskattomampia kuin toiset. Epäonnistuneen armeijakokeiluni ja opiskelujen takia sivariin meno lykkääntyi minulta useita vuosia ja huomasin vasta viime syksynä istuvani Helsingin linja-autoasemalla Kouvolan pikavuorossa.

Lapinjärven matka tuntui vastenmieliseltä eikä vähiten siksi, että kesätyöpaikan päättäjäisbileet pidettiin edellisenä yönä. Sivarikeskuksessa elämä oli siedettävää mutta aika kului turhan hitaasti - onneksi samaan erään sattui lääkäri, joka ajoi Helsingistä Lapinjärvelle päivittäin. Pääsin istumaan illat kotona ja ehdin kirjoittaa gradua, joka sitten valmistuikin palveluksen aikana.

Kun historian opintoni olivat jo loppusuoralla, en halunnut edes ajatella tekeväni puoli-ilmaiseksi muita kuin oman alani töitä. Sairaalaan tai lastentarhaan, ei kiitos! Koska olin työskennellyt Seurasaaren ulkomuseossa kesäisin jo useamman vuoden ajan, hankin myös palveluspaikan sieltä.

Järjestelyni ainoa ongelma oli tietysti se, että minua ei lain mukaan saisi tuttuun työpaikkaan määrätä. Siviilipalveluslaissahan lukee, että "siviilipalvelusvelvollista ei saa määrätä suorittamaan siviilipalvelusta työnantajansa palvelukseen. Sama koskee palveluspaikkaa, johon palvelusvelvollisella on opiskelun, entisen työ- tai virkasuhteen taikka muun syyn vuoksi kiinteä suhde."

Lakitekstin mukaan Sivarikeskus määrittelee tapauskohtaisesti, onko edellämainittu suhde kiinteä vai ei. Tässä Sivarikeskuksen velvollisuudessa oli onnekseni reippaankokoinen porsaanreikä. Koska sivareiden työhistoriaa ei ruveta Lapinjärvellä suotta tarkistamaan, pidin suuni kiinni eikä kenellekään valjennut, että itse järjestämääni palveluspaikkaan minulla oli totta vie kiinteät ja lämpimät suhteet.

Suosittelenkin vilpittömästi kaikkia sivariin hakeutuvia käyttämään samaa konstia, jos se on suinkin vain mahdollista. Sivarikeskuksen akuuteimpana ongelmanahan on alituinen pula vapaista palveluspaikoista ja jokainen sivari, joka itse järjestää asiansa, helpottaa merkittävästi keskuksen työtä. Olisi sulaa hulluutta ruveta raakkaamaan sivareiden taloon tuomia palveluspaikkoja ja värvätä siis samalla lisää legioonalaisia!

Lakipykälän rikkomisesta on sitäpaitsi roimasti hyötyä koko yhteiskunnalle. Tein vuoden päivät oman alani töitä, jotka olisivat ilman palvelustani jääneet varmasti tekemättä. Minusta tai esimerkiksi lääkäriksi kouluttautuneesta sivarikaveristani olisi ollut kansantaloudelle huomattavasti vähemmän hyötyä esimerkiksi luuttuamassa virastotalojen lattioita.

Museotöitä tehdessä en kaivannut aamukampaa. Seurasaaresta järjestyi asunto valtion omistaman komean huvilan yläkerrasta ja tilaa oli kolme kertaa enemmän kuin varsinaisessa kodissani. Koska merivesi pysyi lämpimänä juhannuksesta elokuun loppuun, rantasaunaa täytyi tietysti lämmittää useampia kertoja viikossa. Sivarillehan on työnantajan järjestettävä mahdollisuus saunoa, laituri tuli ikään kuin kaupan päälle. Vastarannalla savu nousi presidentti Halosen saunasta.

Sovin hyvissä ajoin, millaisia tehtäviä sivarilta halusin ja työt olivatkin juuri sellaisia kuin toivoin. Pääsin tekemään kiinnostavia projekteja, jotka suunnittelin alusta lähtien. Tein heti alkuvaiheessa vielä selväksi, että minua ei kutsuttaisi "sivariksi" ja monet työkaverit hämmästyivät, kun kuulivat vasta pitkän ajan päästä poikkeuksellisesta työsuhteestani. Myös työnantaja tuntui tykkäävän panoksestani, koska hommat jatkuivat kotiuttamisen jälkeisenä aamuna - palkka oli toki parempi mutta asuntoetu meni.

Sivari voi olla antoisa ja palkitseva kokemus, jos asiat sattuvat loksahtamaan kohdalleen. Tutussa työpaikassa sivarin taitoja osataan hyödyntää, asunto ja muut käytännön asiat hoidetaan asiallisesti ja työnantaja tietää, millaisen kaverin kanssa on tekemisissä. Vastaavasti sivari joutuu ottamaan enemmän vastuuta, onhan työkaverit tuttuja ja hommat voi jatkua palveluksen jälkeenkin. Moni pitää minua varmasti hulluna, kun palveluksen aikana tuli tehtyä kymmeniä tunteja ylitöitä ja joku kuntsarikin taisi jäädä työkiireiden takia pitämättä!

Suosittelen lämpimästi sivarin lykkäämistä muutamalla vuodella, jotta ehtii hankkia itselleen työkokemusta ja saa kunnon palveluspaikan. Sivari maistuu paremmalta ja taskuun jää kokemusta työstä, johon ilman siviilipalvelusta ei ehkä olisi edes päässyt. Pahimpana esteenä on nykyinen sivarilaki, jonka henki tuntuu olevan aseistakieltäytyjien rankaiseminen kaikin tavoin. Rangaistukseksi pasifistisesta vakaumuksesta tuntuu tässä maassa käyvän sivarin pitkän keston ja asuntopulan lisäksi myös mielekkäiden palveluspaikkojen rajoittaminen.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Sivari&Totaali -lehdessä (3/2002)