> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Rauhanliike on tolkun liike

Rauhanliike on harvoin ollut Suomessa massojen liike. Moni varttuneempi kuitenkin muistaa, miten 1980-luvun alun suurilla rauhanmarsseilla vastustettiin ydinaseita. Molempien suurvaltojen rakentamat keskimatkan ohjukset tekivät Euroopasta varustelukilpailun polttopisteen ja suomalaiset sanoivat mielipiteensä lähtemällä kaduille ulkopoliittisen johdon harmiksi: silloiset päättäjät kun eivät pitäneet suotavana, että kansalaiset kritisoivat Neuvostoliittoa.

Keskimatkan ohjuksethan sijoitettiin siiloihinsa ympäri Eurooppaa järjestetyistä protesteista huolimatta ja isot rauhankulkueet kuivuivat. Kampanjoinnin seurauksena oli kuitenkin syntynyt joukko vapaita rauhanryhmiä Itä-Eurooppaan, jotka olivat sitten vuosikymmenen lopulla kaatamassa kommunismia väkivallattomasti. Kylmän sodan päättymisen jälkeen oli lyhyt toivon aikakausi, jolloin osa ydinaseista purettiin ja asevarusteluun käytettiin vähemmän rahaa. Suomessa suunta oli toinen: keskellä syvintä lamaa Ahon porvarihallitus nosti puolustusmenoja roimasti, ostettiin hornetteja ja naisetkin haluttiin armeijan harmaisiin. Moni luuli rauhanliikkeen jo kuolleen.

Suomalainen rauhanliike on nyt 101-vuotias, eikä sen tarve ja tarmo ole kadonnut mihinkään. Rauhanliikettä ei kuitenkaan pitäisi ajatella jalkojen vaan ajatusten liikkeenä. Mielenosoitukset ovat vain yksi tapa vaikuttaa ja niistä tulee suuria ainoastaan maailmanpolitiikan kuumimpina hetkinä. Viimeksi tämä nähtiin Irakin sodan alkupäivinä, jolloin yli 20.000 suomalaista kokoontui Senaatintorille kertomaan oman mielipiteensä. Mikään muu yhteiskunnallinen liike ei ollut sitten lamavuosien synnyttänyt vastaavaa protestia.

Näkyvien mielenosoitusten rinnalla rauhanliike vaikuttaa kuitenkin jatkuvasti lukemattomin keinoin. Julkaistaan kirjoja, järjestetään konsertteja ja rauhantapahtumia, tehdään lehtiä ja verkkomateriaalia, jaetaan ruokaa vähävaraisille, otetaan kantaa ja kerrotaan kansainvälisistä kampanjoista. Eikä sovi unohtaa sitäkään, että yli kaksi tuhatta nuorta miestä kieltäytyy vuosittain suorittamasta asepalvelua. Ennen muuta rauhantyö on kuitenkin vaikuttamista asenteisiin ja päätöksentekoon. On tärkeää, että puolustuspolitiikassa kuuluvat muutkin kuin aseteollisuuden ja kenraalien äänet.

Tällä hetkellä rauhanliike vaikuttaa, jotta Suomi liittyisi muiden sivistysvaltioiden tavoin rypälepommit kieltävään sopimukseen. Rypälepommeista leviää laajalle alueelle pieniä tytärammuksia. Aseen ongelma on, että iso osa tytärammuksista ei räjähdäkään osuessaan maahan. Kun tytärammus jää suutariksi, se ei ole enää uhka sotilaalle vaan siviilille, joka vasta pitkän ajan päästä sattuu kohdalle. Handicap Internationalin tutkimusten mukaan tästä syystä jopa 98 % rypälepommien uhreista on siviilejä.

Suomessa sopimuksen on leimattu heikentävän puolustuskykyä. Rauhanliike on toivonut tolkkua: rypälepommi on Suomen oloissa kerrassaan kehno ase. Suutareiksi jäi Libanonin sodassa paikoin jopa 40 % tytärammuksista, koska metsässä ne jäävät helposti räjähtämättä. Voi vain arvata, mitä tapahtuu, jos on lunta maassa. Armeijasta onkin aprikoitu, että rypäleammuksia ei muka käytettäisi talvella! Ei rypälepommeja haluta siksi kieltää, että ne ovat sodankäynnissä tehokkaita vaan siksi, että ne eivät ole. Jos Puolustusvoimien tehtävänä on toimia maamme rajojen sisälle, mahdolliselle konfliktialueelle jäävät miinat tai räjähtämättömät rypälepommit olisivat meidän suomalaisten riesana.

Aserajoitusten perimmäisenä tarkoituksena on parantaa siviilien asemaa, mahdollistaa jälleenrakennus ja vaikuttaa aseteollisuuden toimintatapoihin. On itsestään selvää, että erilaisilla teollisuuden standardeilla säädellään kuluttajille valmistettavien tuotteiden laatua. Aivan vastaavalla tavalla kansainvälisillä sopimuksilla halutaan varmistaa, että sotateollisuus valmistaa vain sellaisia aseita, jotka toimivat suunnitellusti.

Moni vetoaa rahaan: rypälepommien tilalle tarvittaisiin taas jotain kalliimpaa. Jos teknologian kehittyminen on aina peruste käyttää enemmän rahaa aseisiin, asevarustelulle ei loppua näy. Puolustusmenoissa olisi ylipäätään syytä noudattaa korkeampaa moraalia kuin useimpien muiden menoerien kohdalla. Asevarustelu ei edistä ihmisten hyvinvointia millään tavalla. Se on aina muusta pois. Sietäisi suomalaistenkin miettiä, miksi maailmassa käytetään lähes 20 kertaa enemmän rahaa aseisiin kuin kehitysapuun.

Kolumni on alunperin ilmestynyt Puu- ja Erityisalojen Liiton Särmä-lehdessä (9/2008)