Säästöliekillä

Museoilta on usein rahat lopussa ja lamavuosina joudutaan tinkimään tavallistakin enemmän. Kalle Kallio kertoo, miten museot venyttävät penniä yli vaikeiden aikojen.

Noora Vauras on tiukan paikan edessä. Maaliskuun lopussa pitäisi avata Myyttinen lento, Suomen Ilmailumuseon ainutlaatuisin erikoisnäyttely kautta aikojen. Näyttelyamanuenssin rahat eivät vain tahdo riittää. Tilanne ei ole kuitenkaan uusi, museon edellinen erikoisnäyttely toteutettiin 3000 eurolla.

Vuosi sitten Vauras puhui materiaalit puoli-ilmaiseksi ja kaikki rakennettiin itse. Yllättävätkin tahot heltyivät, kun kuulivat museon tiukasta tilanteesta. Kerjäämiseen kului kuitenkin runsaasti työaikaa eikä se hänen mielestään lopulta edes ollut kovinkaan kustannustehokasta. Nyt tilanne näyttää paremmalta, vaikka kustannuksista tinkiminen ja erilaisten vaihtoehtojen pohtiminen on tälläkin kertaa amanuenssin arkea.

– Kaiken ei tarvitse olla uutta, hienoa, kallista ja teetettyä, Vauras kertoo ratkaisuistaan. Kirpputoreja, kierrätyskeskuksia ja ennen muuta luovuutta käyttäen voi tehdä esimerkiksi pieniä toiminnallisia asioita, joita kävijät arvostavat. Olen käynyt hyvissä näyttelyissä, joita ei ole tehty isolla rahalla ja päinvastoin, Vauras muistuttaa optimistisesti.

Vauraan asennetta tarvitaan tänä vuonna monessa museossa, joita taloustaantuma kurittaa kovalla kädellä. Viime kesänä tehdyssä kyselyssä vain viisi prosenttia museonjohtajista uskoi, ettei taloustaantuma vaikuttaisi museon toimintaan lainkaan. Valtiolla puristaa tuottavuusohjelma, kurja kuntatalous on tuonut leikkauslistat kaupunginmuseoihin ja moni yksityinen museo on huolissaan asiakkaistaan. Kun taloudessa tekee tiukkaa, museopalveluista ei haluta maksaa. Vaikka maailmantalous olisi jo kääntymässä, kaikki viittaa siihen, että museoiden säästökuuri on vasta alussa.

Synkimmät näkymät ovat kunnallisissa museoissa, kun valtion ja yksityisten museoissa uskotaan vähän parempaan. Alueellisesti tilanne vaikuttaa olevan pääkaupunkiseudulla myönteisempi kuin muualla Suomessa. Vaikka museot ovat taloutensa kanssa kovin erilaisin tavoin vaikeuksissa, likipitäen kaikki joutuvat kuitenkin tänä vuonna tekemään erilaisia säästötoimenpiteitä. Työmarkkinoiden tiukat asetelmat tuovat oman lisämausteensa. Mutta mistä museot säästävät ja miten laman yli parhaiten selvitään?

Museotalouden ongelmana ovat kroonisen köyhyyden lisäksi jäykät kulurakenteet. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että puolet museoiden budjeteista menevät henkilöstökuluihin, kolmannes kiinteistöihin ja loput varsinaiseen toimintaan. Kun museo joutuu säästökuurille, hyvät vaihtoehdot ovat vähissä.

Koska museotoiminta ei ole liiketaloudellisesti kannattavaa, museoiden on vaikea tehdä muuta kuin säästää: rikas säätiö voi tehdä tilapäisesti tappiotakin, mutta julkishallinnossa on säästettävä vaikka väkisin. Usein tilannetta vain pahentaa se, että säästöt kohdennetaan jo kuntaorganisaation huipulla. Jos vaikkapa kiinteistökuluja päätetään leikata, museolle ei monesti anneta edes mahdollisuutta etsiä vaihtoehtoja. Valtiolla voidaan tuottavuusohjelman nimissä taas kieltää jopa harjoittelijoiden palkkaaminen vaikka toimintarahoja riittäisikin. Omaa tulonhankintaa vahvistamalla museon taloutta ei pysty hetkessä kääntämään – varsinkin kun lama tuntuu asiakkaiden kukkaroissa.

Jäykät kulurakenteet näkyvät museonjohtajien kyselyssä. Säästökeinojen kolmen kärjessä olivat ostopalvelut, näyttelyt ja matkakulut, joista nipistäminen tuo helpotusta vain vähän ja lyhyellä tähtäimellä. Myös henkilöstökuluissa etsitään hätäratkaisuja: määräaikaisuuksia ei jatketa, virkoja ei täytetä, museoväkeä patistetaan palkattomille vapaille ja lomautuksia on jo nähty monissa kunnallisissa museoissa. Taantuman kustannukset lankeavat etupäässä nuorten museoammattilaisten maksettavaksi, joiden työmahdollisuudet vähenevät nyt eniten.

Tilapäisissä ja rakenteellisissa säästöissä on eronsa. Rakenteellisilla säästöillä tavoitellaan isompia ja kestävämpiä muutoksia, jotka laskevat kustannuksia pitkällä tähtäimellä. Esimerkiksi kokoelmien keskittäminen isoon kokoelmakeskukseen saattaa olla kallis investointi mutta valmistuttuaan voi osoittautua ympäri kaupunki siroteltuja varastoja edullisemmaksi.

Tilapäisillä säästöillä yritetään taas selvitä kuivin jaloin seuraavaan tilikauteen. Useimmiten museoalan säästäminen onkin luonteeltaan tilapäistä: leikataan kuluja sieltä täältä, peruutetaan kallis näyttely tai lomautetaan henkilökunta viikoksi. Tilapäisten säästöjen tekeminen ei yleensä paranna museon kustannustehokkuutta eikä vastaa asiakkaiden etua.

Joskus säästöjä kohdennetaan näyttävästi: kun museo supistaa aukioloaikojaan ja nostaa eläkeläislipun hintaa, kyse on jo budjettistrategiasta. Todellisia säästöjä ei juurikaan synny, mutta museo luo poliittista painetta päättäjille ja yrittää varmistaa tulevan rahoituksensa.

Millaista sitten olisi järkevä säästäminen? Museopostissa tekemääni tiedusteluun tuli vastauksia lähinnä näyttelyihin riippuen. Vastaajat kehottivat esimerkiksi lainaamaan työkaluja ja kalustoa, kuten vitriinejä museosta toiseen. Yhdessä museossa käyttämätön vitriini vie vain kallista varastotilaa, kun toisessa rakennetaan uutta samankokoista vaihtuvaa näyttelyä varten. Näyttelyrakenteet voi myös kierrättää ja käyttää uudestaan itse tai lahjoittaa tarvitsevalle. Jos joku purkaa rakennusmateriaalit itselleen ja kuljettaa rakenteet pois, museo säästää niin työtä kuin kaatopaikkamaksujakin.

Näyttelynrakentajat puhisivat, miten huono suunnittelu tulee suomalaisissa museoissa kalliiksi. Rakentajan nyrkkisääntö nopeuden, edullisuuden ja laadun välillä neuvoo, miten näistä kolmesta voi saada yhtä aikaa korkeintaan kaksi. Jos siis näyttely pitää tehdä edullisesti, se ei onnistu nopeasti laadun kärsimättä. Tai jos haluaa hyvää, siitä pitää joko maksaa tai varata riittävästi aikaa. Kun näyttelyprosessi on kunnossa ja työt aloitetaan riittävän aikaisin, ei viime hetken kalliita hätäratkaisuja tarvita.

Hankinnoissa voi säästää pitkän pennin. Yleensä virheitä voi välttää valitsemalla muidenkin käyttämiä vaihtoehtoja suoraan kaupan hyllystä. Museoita varten tehdyistä erikoisratkaisuista joutuu pienten markkinoiden takia helposti maksamaan ylihintaa. Esimerkiksi saunaan tarkoitettuja kuituvaloja voi asentaa myös museoon tai mittatilausvitriinit tulevat huomattavasti edullisemmaksi, jos mitat noudattavat keittiökalusteiden standardeja.

Kustannustehokkuus ja tuottavuuden parantaminen kuulostavat monesta vastenmieliseltä, mutta lähtökohtaisesti kysehän on hyvästä tavoitteesta. Jos julkinen palvelu tuotetaan tehottomasti, yhteiskunnan resursseja käytetään silloin väärin. Jos emme hyväksy tuhlausta vaikkapa sossun luukulla, miksi se pitäisi hyväksyä museoissa? Kun kustannuksille saadaan kunnolla vastinetta, museo lunastaa aidosti paikkansa yhteiskunnassa. Vaikka resurssit vähenisivät, työn tulokset ja museon yhteiskunnalliset vaikutukset eivät saisi pudota samassa suhteessa.

Kustannustehokkuuden seuraaminen ja parantaminen vaativat kunnollisia mittareita. Museon pitäisi esimerkiksi tietää, paljonko näyttelyn rakentaminen maksaa neliötä ja kävijää kohden. Mitä luettelointi maksaa, entä museokaupan ylläpitäminen?

Näyttelykulut vaihtelevat museoiden välillä todella paljon: pienimmät museot askartelevat näyttelynsä kotikonstein muutamilla satasilla ja keskisuurissa museoissa budjetit vaihtelevat näyttelyittäin tonnista ylöspäin, kun palkka- ja kiinteistökuluja ei huomioida. Meillä voi sormin laskea ne museot, joilla on varaa investoida vaihtuvaan näyttelyyn yli 100 000 euroa. Yleensä näyttelybudjetti vain sopeutetaan talon laatumielikuvaan, koska näyttelyihin investoitu euro ei juuri koskaan tule takaisin pääsylipputuloissa. Ei ole yllätys, että lähes joka toinen museo säästää tänä vuonna näyttelyistään.

Säästöjä syntyisi myös tekemällä enemmän yhdessä. Jokaisen ei tarvitse suunnitella omaa kokoelmanhallintaohjelmaa ja saman näyttelyn voi pystyttää useampaan museoon. Näyttelyitä kierrättämällä saadaan hyvin tehty työ suuremman yleisön nähtäville ja näyttelyn vastaanottava museo voi keskittää omat resurssinsa vaikkapa vain yhteen näyttelyyn vuodessa. Yhteistyö ei tosin synny itsestään: sekin vaatii suunnittelua, aikaa ja ennen muuta halua.

Museoiden kannalta merkittävät säästöt vaativat uudenlaista ajattelua, jossa organisaatioiden rajat madaltuvat ja yhteishankkeet yleistyvät. Uusissa museokeskuksissa toimii useita eri organisaatioita eikä kassavirta perustu vain pääsylippuihin ja oheismyyntiin. Rahoitusta on saatava useista eri lähteistä ja kustannuksia pystyttävä yhtä lailla jakamaan. Museot, jotka eivät tässä onnistu, voivat joutua tekemään pakkoratkaisuja. Lähivuosina Suomessa tullaan luultavasti näkemään museoväen irtisanomisiakin.

Kannattaa silti muistaa, että jokainen museo on erilainen ja parhaat ratkaisut on itse keksittävä. Moni konsultti kehottaisi keskittymään ydintoimintaan, mutta esimerkiksi ulkoistaminen ei aina tarkoita kustannustehokkuutta. Kirjanpidon voi ulkoistaa, mutta taloudellisen osaamisen menettäminen voi sekin käydä kalliiksi. Vastaavasti ydintoiminnoissakin voi olla asioita, joita ei kannata tehdä itse: esimerkiksi hyviä konservointialan yrittäjiä on useita ja museoalan vuokratyötäkin nykyään tarjolla.

Kuten useimmat museoammattilaiset, Noora Vauraskin haluaa vain tehdä mahdollisimman hyvää jälkeä. Näyttelyn näkökulma, idea, tunnelma ja toiminnallisuus eivät ole pohjimmiltaan rahoista kiinni. Työt on tehtävä niillä resursseilla, jotka on kulloinkin tarjolla.

– Aina hätä keinot keksii, Vauras nauraa. Henkilökuntaa on museolla vähän, mutta ilmailun harrastajissa on paljon vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka voivat auttaa vaikkapa näyttelyiden rakentamisessa. Työharjoittelijoiden työpanoskin on museolle valtavan tärkeä. Vauras kannustaa kollegoitaan myös tuunaamaan ja virittämään vaikkapa vanhaa näyttelyrekvisiittaa uuteen käyttöön. Ja se mikä tehdään, pitää tehdä kunnolla, Vauras linjaa.

Kokemusten jakaminen ja alan sisäisen vuorovaikutuksen edistäminen on Noora Vauraalle tärkeää. Se ei maksa mitään, mutta voi säästää pitkän pennin. Hän on avannut kiinnostavan blogin osoitteessa museomania.wordpress.com ja suunnittelee järjestävänsä myös seminaarin pienille ja köyhille museoille..

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Museo-lehdessä (1/2010)

KALLE MUSEOT MENNYT RAUHA TAIDE POLKUJA PORTFOLIO