> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Pienet aseet Irakissa

Irakin sodan keskeisenä perusteena esitettiin Saddam Husseinin joukkotuhoaseet, joita ei asetarkastuksissa löytynyt. Sodan jälkeen tulokset ovat olleet yhtä heikkoja. Joukkotuhoaseiden sijaan Irakin ongelmana ovat nyt lukemattomat pienet aseet.

Irakin sodan päätyttyä uutisissa kerrottiin valtavista asebasaareista eri puolilla Irakia. Asekauppaa sai aluksi käydä vapaasti miehitysjoukoista piittaamatta. Puoli vuotta sotatoimien päättymisen jälkeen asekauppa jatkuu yhä vilkkaana, mutta sitä ei käydä yhtä avoimesti. Katukaupasta on silti mahdollista ostaa niin miinoja, räjähdysaineita, rynnäkkökiväärejä kuin kranaatinheittimiäkin. Nämä ovat myös sissiliikkeen eniten käyttämiä aseita amerikkalaisjoukkoja vastaan. Kalashnikov-rynnäkkökivääri maksaa Irakissa tällä hetkellä noin 10 euroa.

Aseiden määrä Irakissa on valtava. Liittouman joukot ovat ilmoittaneet löytäneensä 102 suurta asekätköä - suuri tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että aseiden kuljettamiseen tarvitaan enemmän kuin kymmenen rekkakuormaa. Pienempien varastojen lukumäärää ei kukaan tiedä. Jokaiselle Irakin 25 miljoonasta asukkaasta riittää arvioiden mukaan oma ase.

Sissien toiminta perustuu aivan tavallisiin pienaseisiin, niiden suureen määrään ja helppoon saatavuuteen. Taktiikoihin kuuluu käsikranaattien pudottaminen ylikulkusilloilta amerikkalaisten saattueiden autoihin, partioiden yllättäminen kaupunkialueilla ja kauko-ohjauksella laukaistavat miinat. Kotitekoisia pommeja on käytetty useissa iskuissa. Niitä on rakennettu teiden varsille erilaisiin laatikoihin, laukkuihin, roskiin, säilykepakkauksiin, rikkoutuneisiin ajoneuvoihin ja jopa kuolleisiin eläimiin.

Asevarastot odottavat ottajaansa

Amerikkalaisten sotilaslähteiden mukaan lähes jokaisesta koulusta, sairaalasta tai Baath-puolueen rakennuksesta on löytynyt ammuksia ja aseita. Etenevien amerikkalaisjoukkojen oli mahdotonta vartioida kaikkia varastoja, puhumattakaan niiden siirtämisestä tai tuhoamisesta. Asevarastojen runsas määrä, heikko vartiointi ja Irakin armeijan hajaannus ovat edesauttaneet aseiden leviämistä. Sissit täydentävät aseistustaan asevarastoista ja niiden hallinnasta toistuvasti taistellaan. Varastojen tyhjentäminen kiinnostaa myös asekauppiaita.

Nyt Yhdysvaltojen keskeisenä ongelmana on tunnettujen asevarastojen vartioiminen. Tähän pystytään kunnolla vain asuinalueilla - syrjäisempiin asevarastoihin on asetettu korkeintaan valvontakameroita. Ammuksia Irakin armeijalla oli ennen sotaa valtavat 600.000 tonnia, liittouman vartioimiin varastoihin niitä on nyt koottu vasta noin 80.000 tonnia. On helppo ymmärtää, että Yhdysvallat toivoo Irakiin täydennysjoukkoja liittolaismaista, kun tällaisten avainkohteiden vartiointiinkaan ei jenkkisotilaita riitä.

Amerikkalaisten miestappiot

Yhdysvaltojen miehitysarmeija on menettänyt Irakissa yli 150 sotilasta sen jälkeen, kun presidentti Bush julisti vappuna sodan päättyneeksi. Uhrien määrä ei toki ole kovin suuri, jos sitä vertaa moniin 1900-luvun aikana nähtyihin sissisotiin, mutta poliittisesti vastarintaliike eivät oikein sovi uuskonservatiivien sanomaan Irakin vapauttamisesta.

Amerikkalaisten huomion kiinnittyminen sodan oikeutuksen kannalta keskeisten joukkotuhoaseiden epätoivoiseen etsimiseen on myös aiheuttanut sen, että pienaseista ei alkuun juuri piitattu. Jos sodanjohto ei keskittynyt paljon puhuttuihin joukkotuhoaseisiin, joukot laitettiin etsimään kilvan raskasta kalustoa, kuten tutkia, ilmatorjuntaohjuksia ja ajoneuvoja. Pienaseista joukot ovat huolestuneet vasta miestappioiden myötä.

Mitä enemmän tulee tappioita, sitä hätiköidymmäksi käy sotilaiden toiminta. Amerikkalaisjoukot ovat miehityksen aikana ampuneet muun muassa irakilaisia poliiseja, journalisteja, italialaista diplomaattia ja jopa hääseuruetta. Tällaiset tapaukset vahvistavat vastarintaliikkeen asemaa ja yllyttävät kostoiskuihin.

Pienaseongelman juuret

Yritykset pienaseiden määrän vähentämiseksi eivät ole tuottaneet tulosta. Kesäkuussa järjestetyssä kampanjassa saatiin kerättyä koko maasta vain satoja raskaita käsiaseita. Kampanjat eivät tule jatkossakaan onnistumaan, koska irakilaiset kokevat tarvitsevansa aseita oman turvallisuutensa vuoksi. Tilanteessa, jossa aseita on markkinoilla enemmän kuin kysyntää, osto-ohjelmatkin vain tukisivat asekauppiaita. Sotilasasiantuntijat arvioivat kuluvan viisi vuotta ennen kuin aseet saadaan tuhottua, jos ne ylipäätään pystytään ensin keräämään.

Irakin pienaseongelma juontaa juurensa 1980-luvulla käydystä Iranin ja Irakin välisestä sodasta, jonka aikana Irakiin tuotiin runsaasti sotilasaseita. Suuri osa päätyi sodan jälkeen irakilaisten rintamamiesten koteihin. Yhdistyneiden Kansakuntien vuonna 1991 määräämä aseidenvientikielto esti Saddamia uudistamasta ilmavoimiaan ja panssareitaan, mutta kevyemmät aseet liikkuivat Syyrian, Turkin ja Jordanian rajojen yli huomaamatta. Itse asiassa Pentagonissa ihmetellään, miksi maahan tuotiin aseita ja ammuksia 1990-luvulla huomattavasti enemmän kuin sotilaallisesti olisi ollut tarpeen.

Aseita on päätynyt sissien käsiin oletettua enemmän useista syistä. Ensinnäkin aseiden omistaminen oli ennen sotaa ylipäätään tavallista. Ennen Yhdysvaltain hyökkäystä aseita myös jaettiin avokätisesti puolisotilaallisille joukoille. Koska sota päättyi Irakin armeijan hajaantumiseen eikä antautumiseen, sotilaidenkaan aseita ei saatu kerättyä. On hämmästyttävää, että tässä vaiheessa Yhdysvaltain armeijaa ei edes kiinnostanut irakilaisten sotilaiden riisuminen aseista.

Pienaseongelman ratkaisuun ei ole yksinkertaista lääkettä. Tilanteen vakautuminen vähentäisi aseiden käyttöä ja turvallisuustilanteen parantuessa aseiden kerääminen voisi tuottaa tulosta. Suoria osto-ohjelmia tehokkaampia tapoja aseiden keräämiseen ovat paikallisille yhteisöille maksettavat tuet. Esimerkiksi kylä, joka luovuttaa tietyn määrän aseita, saa uuden kaivon. Näin aseidenriisunnalla ei tueta asekauppaa.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Pax-lehdessä (3/2003)