> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Paukkupatrioottien herrakerho

Suomalaista puolustuspolitiikkaa tehdään välittämättä siitä, miten maailma muuttuu. Asevelvollisuusarmeija, aluepuolustus henkilömiinoineen ja sotilasliitot ovat kaikki kaikuja menneisyydestä.

Keskustelu turvallisuuspolitiikasta muodostaa Suomessa hyvin kummallisen alakulttuurin. Suomalaisten militaristiseen kulttuuriin kasvattamaton tarkkailija huomaisi helposti, kuinka se perustuu hyvin vahvasti mielikuviin. Millään muulla politiikan osa-alueella ei voitaisi pitää vakavasti otettavina argumentteina 60 vuoden takaisia tilanteita ja tapahtumia. Kuvitellaanpa, jos liikenneministeriö suunnittelisi tietoliikenneyhteyksiä perustellen ratkaisuja 1930-luvun puhelinoloilla tai sosiaali- ja terveysministeriö keskittäisi voimavaransa ehkäistäkseen tuberkuloosin leviämisen. Josef Stalin vaikuttaa keskeisesti turvallisuuspoliittisiin linjauksiin ja Suomi varautuu yhä pysäyttämään neuvostopanssarien kolonnat Raatteen tiellä.

Toinen kummallinen piirre on rajoitettu oikeus osallistua turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Aihe on pyhitetty joukolle raskaan sarjan vaikuttajia, jotka ovat etupäässä parhaat päivänsä nähneitä herrasmiehiä. Esimerkiksi useimpien kansanedustajien, rauhanaktivisteista puhumattakaan, on turha osallistua tähän keskusteluun - kysehän on kansallisesta edusta, jonka vain tämä herrakerho voi määritellä. Näkökulma nojaa siihen, että päätöksentekoon tarvittavat tiedot ovat salaisia ja turvallisuuden ymmärtäminen vaatii asiantuntemusta. Demokratiasta, tai herra paratkoon kansanäänestyksistä, on lapsellista puhua, kerhon jäsenet neuvovat lehtikolumneissaan.

Kolmas kummallisuus on se, miten yritykset keskustella itse asioista saavat suomalaisen median sekaisin. Jos joku päättäjistä ottaa oikeasti kantaa suuntaan tai toiseen, herrakerhon muilla jäsenillä menee välittömästi elohiiri perseeseen. Vaikenemisen ja ohipuhumisen pyhää periaatetta on tällöin rikottu. Tästä syystä on suorastaan radikaalia ehdottaa, että vaikkapa Nato-jäsenyydestä pitäisi keskustella. On myös uskaliasta puhua aikataulusta, jolla jotain päätöksiä turvallisuuspolitiikassa kenties tehdään.

Turvallisuuspoliittinen keskustelija ehdottaakin erilaisia optioita ja spekuloi muutoksilla mutta ei missään tapauksessa kerro, mitä mieltä hän voisi asioista olla. Toimittajan tehtävänä on muodostaa pohdiskelusta repäisevä lööppi. Esimerkiksi ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaaren kerrottiin kannattavan Nato-jäsenyyttä. Hän oli television keskusteluohjelmassa pohtinut, pitäisikö Suomenkin kuulua Natoon, jos Venäjä liittyisi. Toimittajakuntaa ei paljoa vaivannut, voisiko Venäjä koskaan edes päästä Naton jäseneksi. Eri asia tietysti on se, kannattaako Jaakonsaari oikeasti Nato-jäsenyyttä mutta ei vain voi sanoa sitä kuin vihjaillen.

Koska suomalaiseen puolustuspolitiikkaan ei siis kuulu analyyttinen ja avoin keskustelu, ei kustannuksistakaan tarvitse puhua. Kaikilla muilla valtionhallinnon alueilla täytyy jatkuvasti perustella, millaista vastinetta verorahoilla saadaan ja kuinka tarpeellisia menot ovat. Kylmän sodan päättyessä Euroopan maissa puolustusmenot kääntyivät laskuun, mutta syvässä lamassa tarponeessa Suomessa kehitys kulkikin päinvastaiseen suuntaan. Vuosien 1990 ja 2003 välillä Suomen puolustusmenot ovat kasvaneet 43 prosenttia. Kaikki asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että Suomen turvallisuustilanne on kansainvälisen kehityksen myötä jatkuvasti parantunut. Rokotteen keksiminen johti tuberkuloosiparantoloiden sulkemiseen, mutta puolustusasioissa ei tällaista maalaisjärkeä tarvita.

Välinpitämättömyys kansainvälisestä kehityksestä näkyy myös muualla kuin veronmaksajien kukkarossa. Vaikka Suomi kannattaa kansainvälistä sopimusjärjestelmää, sellaisiin sopimuksiin suhtaudutaan kielteisesti, jotka vaikuttaisivat omiin puolustusratkaisuihimme. Suomi pysyttelee Euroopan tavanomaisia aseita säätelevän TAE-sopimuksen ulkopuolella ja enemmän huomiota on saanut jääräpäisyys Ottawan miinasopimuksen suhteen. Suomi on ainoa Euroopan unionin maa, joka ei ole liittynyt miinakieltoon.

Miinasopimus on malliesimerkki siitä, kuinka mielikuvat hallitsevat suomalaista turvallisuuspolitiikkaa. Sotilaallisesti henkilömiinat ovat vanhentuneita, eivätkä pysäytä motorisoitua armeijaa - esimerkiksi Irakin miinoitukset eivät hidastaneet Yhdysvaltojen etenemistä tipan vertaa. Miinojen varsinaiseksi tehtäväksi jää etenevän vihollisen paljastaminen, johon paremmin soveltuvat sähköiset ilmaisimet. Miinojen käyttöä perustellaan tietysti pitkällä itärajalla, mutta samasta syystä niitä jouduttaisiin kylvämään maastoon miljoonia. Raivaaminen kestäisi vuosia ja maksaisi ihmishenkiä, vaikka miinat olisi "vastuullisesti" merkitty. Käytännössä sotatilanteissa näin ei tapahdu: miinoitukset tehdään usein öisin ja taistelutilanteissa, jolloin ei kartoittamiseen jää aikaa. Tästä syystä miinaongelmalla on samanlaiset kasvot kaikkialla maailmassa: miinojen uhreista on yli 90 prosenttia siviilejä. Jos suomalaiset joutuvat käyttämään miinoja sillä tavalla kuin pääesikunta suunnittelee, Suomea odottaisi sama todellisuus, joka vallitsee Sudanissa, Sarajevossa tai Afganistanissa. Suomalaiset miinat surmaavat viime kädessä suomalaisia.

Oma lukunsa on asevelvollisuus. Suomessa noin 85 prosenttia miesikäluokasta suorittaa asepalveluksen, joka kestää keskimäärin kahdeksan kuukautta. Länsimaista asevelvollisuus on laajempi ainoastaan Israelissa. Yleisestä asevelvollisuudesta on viime vuosina luovuttu useissa Länsi-Euroopan maissa ja asevelvollisuutta on kevennetty jo muissa Pohjoismaissakin. Meillä asevelvollisuus nähdään jopa kansalaiskasvattajana. Sadankomitean 40-vuotisseminaarissa ulkoministeri Tuomioja kyseenalaisti tämän kysymällä, voiko asevelvollisuuden suorittaneiden miesten todistaa olevan jotenkin kasvatuksellisesti kypsempiä kansalaisia kuin naisten.

Asevelvollisuus on armeijalle halpaa, mutta yhteiskunnalle kallista. Ikääntyvän väestön ongelmasta kärsivän Suomen ei kannattaisi pitää nuoria poissa tuottavasta työstä. Esimerkiksi paljon puhuttu opiskeluaikojen lyhentäminen helpottuisi huomattavasti, jos pakollinen asepalvelus jäisi väliin. On naurettavaa verrata suomalaisten yliopistojen valmistumisaikoja eurooppalaisiin, jos asevelvollisuus aiheuttaa palveluksen pituudesta ja alkamisajankohdasta riippuen miehille yhden tai kaksi välivuotta. Harva pystyy kasarmilla lukemaan pääsykokeisiin.

Jos turvallisuuspoliittisessa keskustelussa jokin aihe sivuutetaan, se on juuri yleinen asevelvollisuus. Puolustusvoimat kieltäytyy jopa tutkimasta nykyisen järjestelmän vaihtoehtoja. Vuonna 1998 pääesikunta teki edellisen selvityksen, jossa vertailtiin asevelvollisuusarmeijan ja palkka-armeijan kustannuksia päätyen, tietysti, edellisen kannalle. Tutkimuksen kysymyksenasettelu oli tarkoituksenmukainen. Rakentamalla laaja palkka-armeija Ameriikan malliin saadaan luonnollisesti rahaa palamaan ja asevelvollisuuskin näyttää valtion budjetissa edulliselta vaihtoehdolta. Käytännössä vaihtoehtoja on muitakin, esimerkiksi kevennetty asepalvelus, jossa vain osa ikäluokasta kutsutaan armeijaan harmaisiin.

Pitäisin parhaana ratkaisuna siirtymistä kokonaan vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Naisten vapaaehtoinen asepalvelus laajennettaisiin siis koskemaan myös miehiä. Armeija järjestäisi tarvittavat testit ja saisi motivoitunutta varusväkeä, jonka koulutus voitaisiin samalla järkiperäistää rauhanturvatehtäviin. Sekä vapaaehtoisen että palkka-armeijan pelätään kuitenkin johtavan tilanteeseen, jossa armeijaan hakeutuu pelkkiä psykopaatteja. Jos tämä pitää paikkansa, sotilasuran valinneet kantaupseerit ovat jo nyt sotahulluja ja varusmiehet kannattaisi kouluttaa olemaan tottelematta heitä. Antimilitaristin näkökulmasta sekään ei olisi hullumpi ratkaisu.

Vaikka Nato-jäsenyydestä puhutaan mediassa päivittäin, ei siitä ole mitään hyvää sanottavaa. Muun muassa kenraali Gustav Hägglund on todennut, ettei Suomeen kohdistu minkäänlaista sotilaallista uhkaa. Miten sotilasliitto voi antaa turvaa olematonta uhkaa vastaan? Liittoutumisen syyt nähdäänkin usein liittyvän päätöksentekoon osallistumisen tai eurooppalaisen integraation kannalta. Sotilaallinen liittoutuminen olisi siis tärkeää siksi, että valtioiden yhdentyminen on ylipäätään tärkeää.

Nato ei ole demokraattinen instituutio vaan harvainvaltainen järjestö, jossa isännän ääntä käytetään Washingtonissa. Ylipäätään Naton toiminta halvaantuu välittömästi, jos sen jäsenmaat eivät suostu tanssimaan Yhdysvaltain pillin mukaan. Päätöksentekoon osallistuminen koskisikin lähinnä upseereja, joilla olisi paremmat mahdollisuudet saada sotilasliiton huippuvirkoja.

Sotilasliitto Nato ei tällä hetkellä ole arvoyhteisö vaan sekoitus hyvin erilaisia intressejä, jotka vievät järjestöä eri suuntiin. Naton voi nähdä terrorisminvastaisen toiminnan keskuksena, Äiti Teresan sivukonttorina, suljettuna puolustusliittona, yhtenäisinä asemarkkinoina tai maailmanlopun ydinasekerhona. Ylipäätään koko järjestö on kylmän sodan jälkeen ollut rajujen muutosten kourissa. Järjestöön liittyneet Itä-Euroopan maat eivät todellakaan tiedä, millaiseen yhteistyöhön he ovat sitoutuneet.

Suomeen todellisuudessa kohdistuvat turvallisuusuhkat eivät ole sellaisia, että sotilasliitot voisivat juurikaan meitä auttaa. Myös maailman konfliktialueilla raaka sotilaallinen väliintulo ei tunnu tuottavan positiivisia tuloksia. Naton kehittäminen kriisinhallinnan välineeksi ei taas vaikuta järin realistiselta tavoitteelta niin kauan, kun Yhdysvallat näkee sen sotapolitiikkansa reserviksi, josta voi poimia halukkaita liittolaismaita kunkin vuorollaan. Osallistuminen USA:n operaatioihin näyttäisi kummallista kyllä selittyvän lähinnä sillä, istuuko Nato-maan johdossa oikeistolainen hallitus vai ei.

Naton jäsenenä Suomi sitoutuisi sotilasliiton ydinasepolitiikkaan, mitä Naton kannattajat eivät koskaan vaivaudu mainitsemaan. Ydinaseet ovat keskeinen osa sotilasliiton puolustusjärjestelmää ja esimerkiksi kaikkien maiden lentäjille opetetaan niiden käyttöä. Vaikka Suomeen ei tulisi Naton sotilastukikohtaa ja ydinaseita, Suomesta muodostuisi yksi uusi kohde ydinasemaiden tähtäilykilpailussa. Nato-jäsenyys myös maksaa selvää rahaa ja siirtää turvallisuuspoliittista päätöksentekoa pois Suomesta. Kun Nato-jäsenyys vähentäisi turvallisuuspolitiikan avoimuutta entisestään, ei ole ihme, että herrakerhon jäseniä hanke kiinnostaa. Naton päämajan käytävillä ei tarvitse kansalaismielipiteestä paljoa piitata.

Paukkupatrioottien herrakerhot ovat viime aikoina pohtineet, totutun epämääräiseen tyyliin, myös Euroopan unionin yhteistä turvallisuuspolitiikkaa. Hanke on monin tavoin epävarma ja hakee yhä suhdettaan sotilasliitto Natoon. Monet asevaraiseen turvallisuuteen kriittisesti suhtautuvat näkevät suunnitelman Naton esikartanona ja hämmentävää kyllä he ovat samaa mieltä Naton innokkaimpien kannattajien kanssa, jotka vähättelevät EU:n mahdollisuuksia. Euroopan unionin oma turvallisuuspolitiikka tuntuu mahdottomalta ajatukselta ja sitä se onkin, jos tavoitteena on yhteisö, joka kilpailee Yhdysvaltain kanssa sotilasmahdissa.

Suurin vaara koko hankkeessa on juuri se, että Euroopan unionista rakennetaan sotilasliitto. Tästä on myös selviä merkkejä. Esimerkiksi EU:n perustuslakia valmisteleva konventti muotoili artiklan, jossa jäsenmaita kehotetaan lisäämään puolustusmenoja. Millään muulla toimialueella, esimerkiksi tutkimuksessa, taiteessa tai terveydenhuollossa ei haluttu kannustaa EU-maita paisuttamaan kansallisia budjettejaan. Yhtenä toimenpiteenä on myös erityisen varusteluviraston perustaminen.

Hankkeeseen toki sisältyy myös mahdollisuuksia. Euroopan unionin turvallisuuspoliittinen ajattelu on perustunut 1950-luvulta lähtien kansakuntien rauhanomaiseen yhteistyöhön ja tätä linjaa pitäisi vahvistaa. Taloudellinen ja kulttuurinen integraatio vähentävät sotien mahdollisuutta merkittävästi. Ajatus siviilikriisinhallinnan ja konfliktien rauhanomaisen ennaltaehkäisyn kehittämisestä on osa EU:n yhteisen turvallisuuspolitiikan kokonaisuutta, vaikka näyttää nyt jäävän militarismin jalkoihin.

Unohtamalla vanhakantainen sotilaallinen yhteistyö ja keskittämällä voimavarat rauhanomaiseen kriisinhallintaan voitaisiin Euroopan unionista kehittää rauhan suurvalta, joka aidosti muuttaa maailmaa. Valitettavasti aseteollisuuden lobbaajat, kenraalikunta ja kansalliset herrakerhot haluavat Eurooppaan enemmän panssarivaunuja, pommikoneita ja risteilyohjuksia. Maailman tekeminen turvallisemmaksi ei vain aseilla tule onnistumaan.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Rauhanpiippu-lehdessä (2004)