> MUSEOT

> MUSEOMIEHEN TYÖPÖYDÄLTÄ

Minkä patsaan Sinä haluaisit tuhota?

Alkutalvesta Afganistania hallitseva Taleban-liike hävitti maasta kaikki Buddhan kuvat. Kansainvälinen paheksunta kohdistui erityisesti kahden kallioon hakatun patsaan räjäyttämiseen, joista suuremmalla oli korkeutta peräti 53 metriä. Ainutlaatuiset veistokset oli tehty lähes 2000 vuotta sitten, jolloin buddhalaisuus kukoisti Keski-Aasiassa.

Patsaiden tuhoaminen tuomittiin maailmalla yksimielisesti, koska kyseiset Buddhat liittyivät jo koko ihmiskunnan yhteiseen historiaan. Tällaisilla maailman kulttuuriperintöön kuuluvilla monumenteilla on kansallisvaltioiden rajat ylittävää globaalia merkitystä. Kulttuuriperintöä ei pitäisi edes arvioida vain meidän näkökulmastamme: sen säilyttämistä vaativat niin menneet kuin tulevatkin sukupolvet. Räjäyttäminen rikkoi heidän kaikkien ihmisoikeuksia.

Tapahtumaa analysoitiin länsimaisessa mediassa vallitsevan islamdiskurssin puitteissa. Tihutyön syyksi määriteltiin yksioikoisesti kiihkomielinen Koraanin tulkinta, vaikka myös Raamattu kieltää epäjumalankuvien palvomisen. Teon taustalla on toki runsaasti mielipuolista uskonnollisuutta mutta sama logiikka tulee, onneksi lievemmissä muodoissa, esiin myös eurooppalaisten suhtautumisessa menneisyyden todistuskappaleisiin.

Ruotsalaisen museologi Stefan Bohman jäsentää menneisyyttä kulttuuriarvon käsitteen avulla. Kulttuuriperinnöksi määritellään vain myönteisiä asioita, joita arvostamme itsessämme ja joihin sisältyy symbolisia merkityksiä. Kulttuuriarvon antaminen on kuitenkin eräänlaista laatuleimaamista, jonka kriteerit vaihtelevat. Valintaperusteissa vaikuttavat niin kollektiivinen muisti kuin valtaapitävien intressitkin.

Kulttuuriperinnön määrittäminen on identiteettipolitiikkaa, jota Taleban-liike tekee rikkomalla paitsi patsaita myös lukemattomia muitakin ihmisoikeuksia. Buddha-veistokset nähdään likaisena osana kollektiivista muistia, josta talebanit haluavat päästä eroon. Lehtitietojen mukaan he ilmoittivatkin olevansa nyt ylpeitä siivottuaan patsaat maastaan.

Uutisvuodossa kilpailijoilta 10. maaliskuuta kysyttiin, minkä patsaan he haluaisivat tuhota. Jari Tervo ehdotti Maailman rauhan patsasta Hakaniemessä. Vaikka kirjailija tervomaiseen tapaansa perusteli ehdotusta sillä, että hän vastustaa rauhaa, syy ei jäänyt epäselväksi: kyseinen monumenttihan on kamalan ruma!

Mikä Maailman rauhan patsaasta sitten tekee niin vastenmielisen, kun kauneus on katsojan silmässä? Se muistuttaa meitä Neuvostoliitosta ja Suomen idänsuhteista. Jaetuissa kokemuksissamme kyseinen aika nähdään nöyryyttävänä rähmällään olona, joka halutaan väkivaltaisesti unohtaa. Monumentti edustaa jotain sellaista, jonka varaan emme suostu identiteettiämme tänään rakentamaan. Museaalisesti veistoshan on ainutlaatuinen: merkittävin harvoista sosialistista realismia edustavista monumenteistamme Suomessa!

Kulttuuriperinnön määrittäminen ja suojeleminen on jatkuvaa arvottamista, jota museoalan ammattilaiset tekevät työkseen. Vaikka täysin objektiivista kulttuurin arviointimenetelmää tuskin koskaan kehitetään, eivät valitettavan vähälukuiset afganistanilaiset museoihmisetkään halunneet patsaitaan hävittää. Länsimaissa museoväen yli ei kävellä yhtä röyhkeästi.

Suomessa kaavoitus nostaa identiteettipolitiikan toistuvasti pinnalle. Esimerkiksi Museovirasto vastustaa parhaillaan jäähallin rakentamista Sipoon kauneimmalle paikalle, aivan vanhan kirkon viereen, koska urheilupyhättö käytännössä tuhoaisi arvokkaan kulttuurimaiseman. Monet sipoolaiset eivät voi tätä ymmärtää, koska eivät he pidä itseään keskiaikaisen elämäntavan perillisinä vaan vireänä kiekkokansana.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Ydin-lehdessä (3/2001)