> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Minne katosivat rauhanturvaajat?

Rauhanturvalain muutosta valmistellut virkamiestyöryhmä on saanut mietintönsä uudesta kriisinhallintalaista valmiiksi. Rauhanmiehen mielestä lopputulos on valitettavan väljää tekstiä. Vanha rauhanturvalaki edellytti joko Yhdistyneiden Kansakuntien tai Euroopan turvallisuusjärjestön ETYJ:in mandaattia. Paljon puhutut nopean toiminnan joukot jäisivät lähtökuoppiin, jos jokin suurvalta halvaannuttaisi YK:n turvallisuusneuvoston toiminnan.

Lakimuutosta kaipasivat myös kansainvälisissä tehtävissä toimivat sotilaat. Kun selkeää säännöstöä voimankäytöstä ei ollut, itsepuolustus oli sallittua vain hätävarjelun nimissä. Kansainvälisessä vertailussa suomalaisille heltisi siis lupa tappaa harvemmin kuin muille. Nyt lakiin kirjataan, että sotilailla on oikeus käyttää "tehtävän kannalta välttämättömiä voimakeinoja". Käytettävä keinovalikoima perustuu siis kriisinhallintatehtävän luonteeseen ja tavoitteisiin - tarkoitus pyhittää keinot, vanha jesuiitta sanoisi.

Uusi kriisinhallintalaki haastaa myös kansainvälisen oikeuden, jonka mukaan väkivallan käyttö kansainvälisissä suhteissa on sallittua vain itsepuolustukseksi tai YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamana. YK:n peruskirjan mukaan jäsenvaltiot eivät saa käyttää väkivaltaa tai edes uhata toisten valtioiden alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta. Sotilaallinen kriisinhallinta esimerkiksi Kosovon sodan tapauksessa oli yksiselitteisesti kansainvälisen oikeuden vastainen, vaikka sotaa puolustettiinkin humanitaarisin syin.

On totta, että YK ei ole aina ollut toimintakykyinen. Esimerkiksi vuonna 1999 Kiina veto-oikeudellaan esti YK:n rauhanturvaoperaation jatkumisen Makedoniassa. Yhdysvallat ei ole liioin välittänyt YK:n perussopimuksesta, jos se on ollut maan suurvaltapolitiikan tiellä. Monet tuntuvat ajattelevan, että EU:n tulisi toimia samoin. Silti Euroopan unionin uudessa perustuslaillisessa sopimuksessakin sitoudutaan YK:n peruskirjaan. Sitä vain tarvittaessa tulkitaan itse, tarvittaessa noudattamatta turvallisuusneuvoston päätöksiä.

Suomen uusi kriisinhallintalaki on EU:n perustuslakia tylympi. Lain mukaan Suomi voi YK:n operaatioiden ohella osallistua myös muuhun sotilaalliseen kriisinhallintaan, jonka "tarkoituksena on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen tai palauttaminen, humanitaarisen avustustoiminnan tukeminen tai siviiliväestön suojaaminen YK:n peruskirjan päämäärät ja periaatteet sekä muut kansainvälisen oikeuden säännökset huomioon ottaen". Lain on katsottu sisältävän melkoisen porsaanreiän, olihan Irakin sodassakin Yhdysvaltain hallituksen mukaan kysymys kansainvälisen turvallisuuden ylläpitämisestä ja hyökkäys muka kansainvälisen oikeuden mukainen. Se, että kansainvälinen oikeus luvataan meilläkin ottaa huomioon, ei oikein riitä, jos sitä ei tarvitse noudattaa. Kansainvälistä oikeutta ei voi ohittaa kansallisessa lainsäädännössä.

Laki laadittiin ennen muuta siksi, että se mahdollistaa osallistumisen Euroopan unionin nopean toiminnan joukkoihin. Lain mukaan YK:n, Etyjin ja EU:n lisäksi toimeenpanijana voi kuitenkin olla myös "muu kansainvälinen järjestö tai maaryhmä". Kyseeseen tulevat niin sotilasliitto Nato kuin epämääräiset halukkaiden koalitiotkin, jolloin lähtökäskyyn ei tarvita 25 EU-maan yksimielistä päätöstä. Uusi laki menettää näin merkityksensä selkänojana, jonka turvin Suomi olisi voinut kieltäytyä kiusallisista avunpyynnöistä.

Laissa on muitakin harmillisia väljyyksiä - esimerkiksi kymmenen sotilaan osastoja voidaan lähettää ilman Eduskunnan hyväksyntää vaikkapa sotatoimialueille opiskelemaan ja EU:n nopean toiminnan joukkojen valtuutus saadaan viime kädessä ulkoasiainvaliokunnalta koko Eduskunnan sijaan. Kenties surullisinta koko lakitekstissä on kuitenkin se, että rauhanturvaamisen sijaan on ryhdytty puhumaan vain sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Noin 47.000 suomalaista on palvellut YK:n rauhanturvatehtävissä vuodesta 1956 lähtien - eikä turhaan.

Pääkirjoitus on alunperin ilmestynyt Pax-lehdessä (2/2005)