> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Seitsemän vuotta Paxin parissa

Uutisvirta saa pasifistin pahalle mielelle. Vaikka monella tavalla maailma näyttää paremmalta kuin muutama vuosikymmen sitten, sota tuntuu puskevan tietoisuuteen yhä voimakkaammin. Libanonissa, Irakissa, Afganistanissa, Somaliassa, Darfurissa ja lukemattomissa muissa paikoissa ihmiset elävät päivittäin pelon vallassa.

Tilastollisesti maailmassa on vähemmän sotia kuin muutama vuosikymmen sitten. Kylmän sodan aikana ihmisiä kuoli väkivaltaisesti paljon enemmän kuin nyt. Maailmassa on enemmän demokratioita ja useilla konfliktialueillakin on onnistuttu aivan viime vuosina järjestämään olosuhteisiin nähden rehellisiä vaaleja. Kriisinhallinta on kehittynyt roimasti ja harvassa ovat ne konfliktit, joissa suurvallat ruokkivat osapuolia käymään lujemmin toistensa kimppuun. Tilastonikkarin mielestä maailma saattaa näyttää jo aika kivalta paikalta.

Rauhanliike ei kuitenkaan saa voimaansa tilastoista vaan tarinoista. Meille maailman kärsimykset näyttäytyvät uutisten värittäminä kertomuksina, joiden dramatiikka saa pasifistit myötäelämään uhrien mukana. Loppuvatko ihmissieppaukset Tshetsheniassa, riittävätkö lääkkeet Gazan sairaaloissa, rauhoittuvatko Dilin levottomuudet? Maailma ei ole valmis ja se tarvitsee rauhanliikettä muistuttamaan sodan ja asevarustelun mielettömyydestä.

Rauhantyötä tarvitaan myös Suomessa. Syksyllä ovat Eduskunnan käsittelyyn tulossa lait vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta, asevelvollisuudesta ja siviilipalveluksesta. Miten pidetään huoli siitä, ettei Suomeen synnytetä puolipoliittisia suojeluskuntia? Miten sivareiden asema määritellään sodan oloissa? Pakotetaanko kohta Jehovan todistajatkin armeijan harmaisiin?

Samalla päättäjät puhuvat sotilasmenojen lisäämisestä. Miksi? Suomen turvallisuuspoliittinen asemahan on parempi kuin koskaan. Ongelmana tuntuu olevan se, että myös militaristit saavat voimansa tarinoista, eivät tilastoista tai ulkopoliittisista realiteeteista. Meillä puhutaan aivan liian vähän asevarustelun vaaroista. Kunniassa ovat sota-ajan muistot, vaikka veteraanipolvi ei enää aseita tarvitse.

On paljon asioita, joista pitäisi kirjoittaa ja puhua enemmän. Pax on omalta osaltaan pyrkinyt nostamaan esiin erilaisia mielipiteitä ja avaamaan rauhanliikkeen näkökulmia. Viime aikoina lehti ei vain ole ilmestynyt annettujen lupausten mukaisesti. Vuoden ensimmäinen lehti ilmestyy vasta nyt, tosin tuplanumerona. Päätoimittajana pahoittelen tapahtunutta ja kannan siitä vastuun.

Aloitin vappuna 2005 Työväen keskusmuseo Werstaan johtajana Tampereella. Valtakunnallisen erikoismuseon johtaminen on täysipäiväistä hommaa ja sen yhteyteen on ollut vaikea sovittaa sekä Sadankomitean puheenjohtajuutta että Paxin päätoimittamista. Lisäksi rauhanaktiivitkin tarvitsevat vapaa-aikaa. Lepoa ja sellaista, kyllä te tiedätte. Olen siis päättänyt luopua Paxista ja tämä lehti jää viimeiseksi minun päätoimittamakseni numeroksi. Tulevat tekijät esittelevät itsensä seuraavassa numerossa.

Paxin heikkoutena on ollut pula toimittajista. Kun lehti tehdään päätoimittajaa myöten talkootyönä, eivät rahkeet riitä haastattelujen tai reportaasien tekemiseen kuin satunnaisesti. Tekstien editointi ja kuvatoimitus jäävät vähälle, eikä lehteä suunnitella tarpeeksi. Uskolliset avustajat kirjoittavat, jos ehtivät.

Neljästi vuodessa ilmestyvä sanomalehti ei voi edes olla mikään uutisväline, päivänpolttavaa uutisvirtaa konfliktialueilta ja turvallisuuspolitiikasta saamme muista viestimistä aivan riittävästi - vaikka näkökulmat ovatkin valtamediassa usein valitettavan kapeita.

Olen pohtinut, palvelisiko jäsenkuntaa nykymuotoista Paxia paremmin kerran vuodessa ilmestyvä rauhanpoliittinen aikakausjulkaisu. Ajankohtainen tiedotus voitaisiin hoitaa jäsenkirjeillä ja verkkosivuilla, jolloin voimavarat keskitettäisiin hyvätasoiseen ja paksuun vuosijulkaisuun. Sen lukeminen olisi turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuville jopa kansalaisvelvollisuus.

Tulin Paxin toimitussihteeriksi vuonna 1999 ja päätoimittamaan ryhdyin kolme vuotta myöhemmin. Aloittaessani Paxissa olin 21-vuotias historian opiskelija, ensi keväänä tulee kolme vuosikymmentä mittariin. Seitsemän vuoden rupeaman jälkeen on aika kiittää kaikkia lukijoita, kirjoittajia ja Tommi Lehtosta, joka on vastannut lehden ulkoasusta.
.

Pääkirjoitus on alunperin ilmestynyt Pax-lehdessä (1&2/2006)