> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Kiltit ja tuhmat ohjukset

Viime vuoden lokakuussa Yhdysvallat kohahdutti ohjuskokeellaan, jossa torjuntaohjus pudotti lähestyvän mannertenvälisen ohjuksen avaruudessa. Tämä oli samalla presidentti Reaganin alulle paneman Tähtien sota -ohjelman ensimmäinen näkyvä tulos. Onnistunut koe innoitti amerikkalaiset haaveilemaan kattavasta ohjustentorjuntajärjestelmästä.

Koe sai jatkoa tämän vuoden tammikuussa, jolloin vastaavanlainen torjuntalaite ei yllättäen osunutkaan kohteeseensa. Tämä johtui ilmeisesti pienestä mekaanisesta viasta, eikä suinkaan romuttanut hankkeen suunnittelua. Pentagonin mukaan tarvitaan vielä kolmas koe, joka järjestetään todennäköisesti toukokuun puolivälissä, ennen kuin presidentti Clinton voi vahvistaa suunnitelman. Torjuntajärjestelmän rakentamisessa on sen tukijoiden mukaan kyse siitä, kuinka Yhdysvallat voisi suojautua niin sanottujen roistovaltioiden, kuten Irakin, Iranin tai Pohjois-Korean, muutamilta ydinaseilta. Järjestelmä ei siis riittäisi suojaamaan Amerikkaa suurten ydinasevaltioiden arsenaaleilta, vaan käsittäisi ainoastaan sata Alaskaan sijoitettua torjuntaohjusta. Kun tutkat varoittaisivat lähestyvästä ohjuksesta, torjuntalaite ammuttaisiin sitä kohden avaruuteen, ja osin satelliittien osin omien sensoriensa avulla se hakeutuisi kohteeseensa. Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta kun törmäyshetkellä molempien nopeus ylittää 10 000 kilometriä, se ei sitä ole. Se, että hyvin pieni vuoto sai tammikuisen kokeen epäonnistumaan, kertoo siitä, että koko järjestelmä on hyvin monimutkainen ja epävakaa.

ABM-sopimus

Hankkeen kehittelyä on hidastanut Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton vuonna 1972 solmima ohjustentorjuntajärjestelmät kieltävä sopimus. Sen tarkoituksena oli estää varustelukierteen karkaaminen käsistä, koska torjuntajärjestelmät pakottaisivat vastapuolen rakentamaan sekä vastaavia torjuntajärjestelmiä että enemmän ydinohjuksia pelotteen säilyttämiseksi. Sopimukseen jätettiin kuitenkin pieni poikkeus, joka salli yhden paikallisen järjestelmän, jollainen rakennettiinkin jo 1970-luvulla Moskovaan. Yhdysvallat purkivat omansa tarpeettomana.

Venäläisten mielestä Alaskaan rakennettava torjuntajärjestelmä selvästi rikkoo sopimuksen, ja Yhdysvallat haluaisivatkin nyt muuttaa sitä sallivammaksi. Tähän Venäjä tuskin suostuu, sillä se katsoo järjestelmän toimivan tosiasiassa sen ydinpelotteen heikentämiseksi eikä suinkaan roistovaltioiden epätodennäköistä iskua vastaan.
Venäjä toivoisi pikemminkin uusia aseidenriisuntasopimuksia, vaikka duuma ei olekaan vielä ratifioinut START II -sopimusta, joka vähentäisi ohjusten määrän molemmilla puolilla 3000- 3500 ydinkärkeen. Syyt tähän lienevät puhtaan taloudellisia. Venäjän puolustusministeri tunnusti taannoin, että maalla tuskin on vuonna 2012 varaa useampaan kuin 500 ydinkärkeen. Tähän määrään verrattuna 100 torjuntaohjusta vaikuttaa varsin suurelta.

Venäläisiä huolestuttaa tilanne, jossa Yhdysvallat pystyisi 90-luvun sodista tunnetuksi tulleilla täsmäaseillaan lamauttamaan Venäjän ydintukikohdat ja loput vastaiskuun lähetetyt ydinohjukset voitaisiin torjua avaruudessa. Vastaavasti amerikkalaiset tietävät hyvin taloudellisen tilanteen, eivätkä suostu vähentämään ydinarsenaaliaan alle 2000 ydinkärjen, joka vielä muodostaa riittävän ydinpelotteen. Ainoa käytännön toimenpide, jolla venäläiset voisivat edullisesti järjestelmään vastata, olisi pitää ohjuksensa jatkuvasti laukaisuvalmiina. Tämä vain lisäisi riskiä ydinsodan syttymiseen vahingossa, minkä nimenomaan luulisi amerikkalaisia eniten pelottavan.

Kiina ja presidentinvaalit

Myös kiinalaiset huolestuivat ohjuskokeista. Kiinan ydinarsenaali on huomattavasti heikompi kuin Venäjän ja nimenomaan Alaskaan sijoitettu tukikohta suojaisi Yhdysvaltoja juuri Kiinan kouralliselta mannertenvälisiä ohjuksia. Tästä suojakilvestä olisi poliittista hyötyä varsinkin, jos Taiwan yrittää itsenäistyä. Kiinalaiset vastaisivat todennäköisesti rakentamalla uusia ydinohjuksia, mikä ajaisi Yhdysvallat ja Kiinan vaikeasti purettavaan asevarustelukierteeseen.

Järjestelmän rakentamisella on eräiden asiantuntijoiden mielestä kiire siksi, että sen valmistumisvuotta 2005 pidetään ajankohtana, jolloin joku näistä roistovaltioista olisi valmis ampumaan mannertenvälisiä ydinohjuksia. Toisaalta kiirehtimällä rakentamispäätöksen kesäkuuhun, keskelle kiivainta presidentinvaalitaistelua, Clinton tukee Goren kampanjaa konservatiivien kritiikiltä, joka kohdistuu muun muassa Yhdysvaltojen puolustuskyvyn laiminlyönteihin.

Kyseenalainen ohjelma?

Joidenkin käsitysten mukaan koko hankkeessa ei ole suinkaan tärkeintä ohjustentorjunta, vaan ylipäätään avaruussodankäynnin kehittäminen. Persianlahden ja Kosovon sodat osoittivat jokseenkin selvästi, että sateliittien tukemat amerikkalaiset eivät voi hävitä tavanomaista sotaa missään päin maailmaa. Toisaalta ne kertovat myös siitä, että jos nämä avaruuteen sijoitetut sateliitit eivät toimi, sodankäynti käy jokseenkin mahdottomaksi ja pommit putoilevat niin pakolaissaattueiden niskaan kuin suurlähetystöjen takapihoillekin. Järjestelmän olisi siis varmistettava, että jatkossakin amerikkalaiset voivat täsmäpommittaa mahdollisimman alhaisin kustannuksin, mahdollisimman siististi.

Järjestelmä turvaisi amerikkalaisten sateliittien toiminnan myös tilanteissa, joissa vihollinen voisi tuhota ne esimerkiksi maasta ammuttavilla ohjuksillaan. Todennäköisesti yhteenotto esimerkiksi Pohjois-Korean kanssa ratkeasi korealaisten ohjussiiloihin suunnattuun täsmäiskuun, jolle tuo "rikollinen kehitysmaa" ei voisi kertakaikkiaan mitään. Miksi Yhdysvaltojen kannattaa edes rakentaa järjestelmä, joka toimii jokseenkin epäluotettavasti, kiihdyttää asevarustelua, eikä ole suinkaan paras tapa vastata roistovaltioiden uhkaan? Käytännössähän jo mannertenvälisen ohjuksen laukaiseminen paljastaisi syyllisen ja Yhdysvallat varmasti pommittaisi roistovaltiota vailla sääliä. Ydinlatauksen kuljettaminen Amerikkaan onnistuisi veneellä tai siviililentokoneellakin, ja tuskin yksikään maa yrittäisi moistakaan itsemurhaa.

Kaksi ensimmäistä ohjuskoetta eivät onnistuneet järin hyvin, kun ottaa huomioon, miten ne käytännössä toteutettiin. Aivan kuten Persianlahden sodan aikana ylistetty Patriot-ohjuskin paljastui myöhemmin tarkasteltuna varsin tehottomaksi, näyttäisi uuden torjuntalaitteenkin toiminnassa olevan pahoja puutteita. Se nimittäin suunnisti molemmissa kokeissa mannertenvälistä ohjusta kohden osin ohjukseen sijoitetun lähettimen avulla. Tuskin Yhdysvaltoihin hyökkäävät maat asentaisivat vastaavia lähettimiä ohjuksiinsa! Pikemminkin niihin suunniteltaisiin erilaisia hämäyslaitteita, joilla torjuntaohjus voitaisiin harhauttaa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kokeet olisivat pelkkää näytöstä, mutta joka tapauksessa järjestelmä asiantuntijoiden mukaan olisi vielä pahasti kehittelyasteella.

Kiltit ohjukset

Koko hankkeeseen, ohjuksiin, tukikohtaan ja muihin kuluihin, Pentagon budjetoisi seuraavalle viidelle vuodelle yhteensä 12,7 miljardia dollaria. Projektin johtajat arvioivat järjestelmän rakentamisen ja ylläpitämisen maksavan seuraavina 20 vuotena yhteensä 26,6 miljardia dollaria. Huimista summista huolimatta hanke saanee kansan kannatuksen. Presidenttiehdokkaista vain karsiutunut Bill Bradley ilmoitti vastustavansa ohjustentorjuntajärjestelmää.

Näyttäisi siltä, että tämän tyyppiset asevarustelun muodot, riippumatta niiden tarpeellisuudesta, ovat sellaisia, joita poliitikot tukevat mielellään. Ydinkatastrofin estäminen tuntuu ehdottomasti oikeudenmukaiselta menetelmältä ja hyvältä asialta, eikä siinä näy ainuttakaan sodan varjopuolta tai ihmisten kärsimyksiä. Mannertenvälisen ohjuksen tuhoaminen avaruudessa olisi jotain videopelinomaista, jota nykyään sotaakäyvät maat mielellään uutiskatsauksissaan esittelisivät. Asevarustelun logiikka ei kuitenkaan erottele tuhmia ydinohjuksia ja kilttejä torjuntaohjuksia, vaan vaakakupissa molemmat painavat yhtä paljon.

Kun ohjustentorjuntajärjestelmä alkoi viime syksynä näyttää mahdolliselta, nostettiin esiin ajatus ylikansallisesta järjestelystä, jossa moiset ohjukset torjuttaisiin riippumatta niiden laukaisijasta tai kohteesta. Ajatus kuulostaa hyvältä, mutta se samalla legitimoisi asevarustelun avaruudessa ja tarjoaisi liikaa mahdollisuuksia maailmanlaajuiseen vallantavoitteluun. Paras keino vähentää ydinaseiden tuomaa uhkaa olisi jatkaa aseistariisuntaa - kylmän sodan päätyttyä aseistariisuntaneuvottelut ovat lähes pysähtyneet.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Pax-lehdessä (1/2000)