> MUSEOT

> MUSEOMIEHEN TYÖPÖYDÄLTÄ

Museo-opetuksen monet konstit

Kulttuurihistoriallisissa museoissa on Suomessakin kokeiltu useita erilaisia opettamisen ja oppimisen tapoja. Opetuskokeiluja toteutetaan hyvin erilaisista lähtökohdista käsin ja niiden tulokset vaihtelevat melkoisesti. Museopedagogisia menetelmiä on useita ja hyvin toteutettuna koululaiset voivat innostua niistä kaikista.

Perinteisesti opastaen

Museo-opetus on tavallisimmillaan opastamista, mikä ei ole välttämättä mitenkään huono ratkaisu. Joskus ongelmia museon opetustoiminnalle aiheuttaa opaskierrosten itsestään selvä asema ainoana museo-opetuksen muotona - sitä mitä on vuosikaudet tehty, ei huomata parantaakaan. Opastus nähdään oppaan yksityisasiana ja museon perustoimintana, jonka sisältöä ei tarvitse kehittää. Oppaan ja oppilaiden välisen vuorovaikutuksen puute ja kierroksen yhteensovittaminen koulukurssiin muodostavat tavallisimmat puutteet opaskierroksilla.

Opastusten aiheita pitäisi kehittää koulukurssin pohjalta. Mitä paremmin opettaja tuntee museon, sitä helpompaa on tällaisista erityisteemoista sopiminen. Toisaalta jos opettaja ei tunne museota lainkaan, on oppaan esittelyyn luottaminen turvallista. Opas rakentaa tällöin koululaisille sopivan yleisopastuksen, joka perustuu kokoelmien parhaisiin puoliin.

Muutamat museot järjestävät myös kiertokävelyjä historiallisilla paikoilla. Ajatuksena menetelmässä on se, että oppilaita kuljetetaan aidossa ympäristössä, jota ei kuitenkaan ole museoitu. Nuoria opetetaan näkemään ja tunnistamaan eri aikakausien jälkiä. Tätä ideaa käyttävät hyväkseen muun muassa monet helsinkiläiset historian opettajat, jotka vievät oppilaansa retkelle Senaatintorille.

Opettava museo

Varsin perinteinen museoiden tapa ottaa koululaiset huomioon on erityisten opetusnäyttelyiden järjestäminen. Opetusnäyttelyn kohderyhmäksi on valittu yleensä tietynikäiset koululaiset ja koko näyttely on tehty vain heitä silmällä pitäen. Tavallisemmin opetuksellinen anti yritetään rakentaa jokaisen vaihtuvan näyttelyn sisään.

Museot tarjoavat usein opettajien käyttöön myös koululaistehtäviä, joihin voi vastata museokäynnin aikana. Kysymyslomakkeet ovat yksi perinteisimmistä aktivoinnin muodoista, johon monet museopedagogit suhtautuvat hyvin jyrkästi. Esimerkiksi Graeme K. Talboys esittää, ettei museokäynnillä koululaisten pitäisi ollenkaan kirjoittaa eikä missään tapauksessa täyttää tehtävälomakkeita. Kysymyksiin vastaaminen rajaa esineen merkityksen kaikesta laajuudestaan sille varattuun muutamaan riviin tai pieneen piirroskuvaan.

Lisäksi lomakkeista tulee oppilaille itsetarkoitus: he juuttuvat kirjalliseen työhön, siirtyvät hätäisesti kysymyksestä toiseen ja kopioivat vastauksia toisiltaan. Esimerkiksi Seurasaaren ulkomuseossa lomakkeita käyttävät luokat juoksevat usein museon läpi, oppilaat kyselevät vastaukset suoraan oppailta, kopioivat ne toisiltaan ja tehtävänsä tehtyään eivät jaksa innostua enää mistään. Tehtävälomakkeillakin on puolustajansa, joiden mukaan hyvin suunniteltuina ne voivat jäsentää museokäyntiä ja ennen kaikkea monet opettajat tuntevat tarvitsevansa niitä.

Mitaten ja piirtäen

Museo-opetuksen perusta on aina kokoelmien aidoissa esineissä, joihin voi perehtyä myös syvällisemmin. Esineiden luetteloiminen on yksi perinteisistä tavoista opiskella museoissa, jonka ajatuksena on työskennellä museoammattilaisten tapaan. Koululaiset voivat tutkia esimerkiksi pareittain jotain aitoa esinettä. Esineitä voidaan tarkastella monesta näkökulmasta, mitata, piirtää ja etsiä tietoa niiden historiasta. Teoreettisesti työtapaa voisi kehittää tutkivan oppimisen hengessä.

Esineiden luettelointia voi laajentaa myös ulkotyöskentelyyn, kulttuuriperinnön dokumentointiin. Oppilaat järjestelmällisesti tarkastelevat tiettyä kohdetta, esimerkiksi vanhaa rakennusta tai maisemaa ja pyrkivät poimimaan sille ominaiset piirteet. Myös dokumentointiin liittyy yleensä mittaamista, piirtämistä ja kirjoittamista.

Kuvataiteen ja dokumentoinnin raja voi olla hyvin häilyvä, mutta ratkaiseva ero liittyy oppilaiden mielikuvituksen hyödyntämiseen. Oppilaat voivat esimerkiksi piirtää tai muovailla tapahtumia, jotka sijoittuvat historialliseen ympäristöön. Ala-asteella museokäynti hyvin usein puretaan tämän tyyppisellä tehtävällä, jota sitten vielä voi syventää muilla keinoilla.

Museo tulee kouluun

Koulukäynnit ovat Suomessa kovin harvinaisia. Meillä luokka tulee museoon eikä museoväki tee kouluvierailuja. Jos opettajilta vaaditaan rohkeutta luokkahuoneen hylkäämiseen, tarvittaisiin myös museoiden työntekijöiltä uskallusta käydä kouluissa. Tämän opetusmuodon mahdollisuuksia ei olekaan vielä kunnolla kokeiltu.

Lainanäyttelyitä on suosittu takavuosina, mutta nykyään niiden käyttö on vähäistä. Ideana on se, että museo rakentaa esimerkiksi näyttelysalkun, jonka opettaja voi tilata käyttöönsä sovituksi ajaksi. Tällaisia lainanäyttelyitä on yhä saatavissa muutamista museoista.

Lasten museo

Museotyöskentelyn ei tarvitse kestoltaan rajoittua muutamaan oppituntiin vaan siitä voi rakentaa myös laajempia projekteja. Lasten rakentamat näyttelyt ovat harvinaisia museoissa, mutta näyttelyn rakentanut luokka saa useimmiten hyvin perusteellisen kuvan aiheestaan.

Näyttelyn rakentaminen kouluun lienee tavallisempi tapa syventyä johonkin aihepiiriin. Esineet voidaan koota esimerkiksi oppilaiden kotoa.

Museojulkaisun tekeminen sopii mainiosti kokoavaksi työtavaksi, johon koko luokka voi osallistua. Julkaisuun voi koota useita erilaisia työskentelytapoja, joita museokäynneillä on kokeiltu. Siihen voidaan liittää vaikkapa kuvauksia esineistä tai rakennuksista, tarinoita, runoja ja erilaisia piirroksia.

Käsillä tekeminen

Museoesineiden käsittelyä rajoitetaan säilymisen takia ja tästä syystä museoilla on yleensä erilliset opetuskokoelmat. Niihin valitaan aitoa esineistöä, joka on varsinaisissa kokoelmissa riittävän hyvin edustettuna. Opetuskokoelman esineitä voikin käsitellä kuten tavallisia tavaroita ilman erityisiä varotoimia.

Käsillä tekeminen ja työpajatoiminta on yleistynyt museoissa viime vuosina. Esimerkiksi Seurasaaren ulkomuseossa on mahdollista muokata pellavaa entisajan tapaan. Itse tekemällä vanhan työtavan ymmärtää aivan toisella tavalla ja monet oppilaat oppivat huomattavasti paremmin motorisen toiminnan kautta. Pelkkä tekeminen ei kuitenkaan riitä: tarvitaan myös aktiivista ajattelua.

Museot järjestävät säännöllisesti erilaisia työpajoja, joissa ohjatusti tutustutaan erilaisiin teemoihin. Esimerkiksi Kansallismuseo on järjestänyt arkeologian päivillä koululaistyöpajan, jossa oppilaat pääsevät kaivamaan museon pihalle varta vasten tehtyä muinaislöytöä. Työpajojen ongelmana on usein niiden suuri suosio, joihinkin opettajat joutuvat jonottamaan jopa vuosia.

Elämysoppiminen

Museoita on viime vuosina haluttu kehittää yhä elämyksellisempään suuntaan ja näitä palveluita halutaan kohdistaa myös koululaisille. Taustalla on edutainment-käsite, joka tarkoittaa oppimisen ja viihteen yhdistämistä. Ajatellaan, että suuret elämykset johtavat oppimiskokemukseen. Kuitenkin voi käydä myös niin, että elämystä ei sidota kunnolla opetukseen ja hieno tilanne oppia heitetään hukkaan. Vaarana on myös se, että elämystehtailu johtaa kilpavarusteluun, jossa oppilaat eivät motivoidu ilman uusia viihde-elämyksiä. Luonnollisesti elämykset maksavat, eivätkä museot voi tarjota niitä ilmaiseksi.

Yhtenä elämysten antajana käytetään myös draamaa. Esimerkiksi kulttuuripääkaupunkivuonna Helsingissä järjesti Top Tie -ryhmä Tarinoiden tiet -nimisen draamatyöpajan 12 eri museossa. Lapsiperheille ja ala-asteen luokille suunnatuissa työpajoissa lapset saivat osallistua erilaisia aiheita käsittelevien näytelmien esittämiseen. Lapset toimivat esityksissä näyttelijöinä, asiantuntijoina tai vain katsojina.

Draamapedagogiikan etuna pidetään sitä, että se rohkaisee eri oppilaita osallistumaan kuin perinteinen luokkatyöskentely. Luokan hiljaiset alkavat pohtia museossa ääneen. Draamapedagogiikassa kuitenkin jälkitehtävät ovat tärkeitä, koska draamasta tulee muuten helposti irrallinen kokemus. Teatteria voi käyttää myös museokäynnin purkamiseen ja oppilaat voivat koulussa kirjoittaa ja esittää pieniä näytelmiä museosta saaduista aiheista.

Erilaiset roolipelit ja -leikit museoissa ovat viime vuosina yleistyneet erilaisten elämysretkien mukana. Ajatuksena on usein pukeutua vanhan ajan vaatteisiin ja esiintyä tietyssä roolissa ohjatun seikkailun alusta loppuun. Roolipelien ero osallistuvaan teatteriin on usein häilyvä.

Tietokoneiden mahdollisuudet

Museot eivät ole rynnistäneet tietotekniikan kehityksen kärjessä, mutta hitaasti erilaiset sähköiset ratkaisut yleistyvät myös museoissa. Internetiin rakennetaan muun muassa opetussivustoja, joiden avulla voidaan tutustua museoon käymättä paikan päällä. Opetussivut ovat kuitenkin tavallaan ylimääräinen palvelu, koska museon perusolemus, aitojen esineiden käyttäminen, ei niiden avulla toteudu.

Kuvaavaa, että pisimmälle verkko-opetuksessa on ehtinyt Valtion taidemuseo, jolla hyppäys aidosta maalauksesta verkkoon siirrettyyn kuvaan on lyhyempi kuin esimerkiksi kulttuurihistoriallisissa museoissa. Internetin välityksellä museot voivat toki mainiosti jakaa oppimateriaalia opettajien käyttöön. Varsinkin syrjäseutujen koulut tarvitsisivat valtakunnallisten museoiden opetuspalveluita tietoverkkoihin.

Vuorovaikutteinen multimedia on myös yleistynyt viime aikoina ja moniin museoihin on rakennettu erilaisia laitteita, joista voi hankkia lisätietoa tai vaikkapa vastailla tietokilpailuihin. Multimedian toimivuus vaihtelee ohjelmasta toiseen ja usein ongelmana on laitteiden vähyys suhteessa ryhmäkokoon. Ne palvelevat parhaiten itsenäisesti museoon tutustuvia kävijöitä.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Suomen Tammi -lehdessä (2002/8)