> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Suomalainen miinahuijaus

Miinat, miinat, miinat. Harvaa turvallisuuspoliittista keskustelua käydään yhtä löysin rantein kuin kysymystä siitä, pitäisikö Suomen vihdoin liittyä henkilömiinat kieltävään Ottawan sopimukseen. Ainoana sopimuksen ulkopuolella olevana EU-maana Suomi vaikeuttaa unionin työtä miinaongelman ratkaisemisessa ja näyttää huonoa esimerkkiä merkittävän humanitaarisen ongelman ratkaisemisessa. Kansainvälisen aseistariisunnan täytyy vaikuttaa myös Suomen puolustusvoimiin. Lisäpaineita liittymiseen on tullut jopa Yhdysvalloista, joka ilmoitti jäävänsä sopimuksen ulkopuolelle mutta luopuvansa silti henkilömiinoista.

Suomen miinapolitiikkaa on puolustettu kestämättömin argumentein. Paatuneetkin militaristit ovat vedonneet korvaavien järjestelmien kalleuteen vaikka samoille herroille Nato-jäsenyyden lisälasku rinnastuu juomarahoihin. Miina-aseen edullisuutta ylistävien kannattaisi käydä esimerkiksi Bosniassa katsomassa, millainen hinta miinoista sodan jälkeen maksetaan. Puolustusministeriön tuoreessa miinaselvityksessä Jugoslavian sotaa kehdattiin vielä käyttää malliesimerkkinä siitä, kuinka miinat ovat toimiva ase taistelutilanteessa.

Miinojen uhreista valtaosa on aina siviilejä, oli sotatanner missä päin maailmaa tahansa. Puolustusministeriö kertoo miinataktiikan perustuneen vuodesta 1998 lähtien järjestelmään, jossa miinat merkitään luotettavasti karttoihin ja tieto siirtyy joukko-osastolta toiselle. Tietokonepohjainen dokumentointijärjestelmäkin on kehitteillä. Kaikkien kartoitusten ongelmana on vain se, että lopulta henkilömiinan asettaa ihminen. Esimerkiksi Bosnian sodassa miinoitukset tehtiin etupäässä öiseen aikaan tai taistelutilanteessa - kun oma henki oli uhattuna, ohjeita ei noudatettu.

Meillä ajatellaan naiivisti, että pitkä itärajamme edellyttää miinojen käyttöä. Jokaisen kuusennäreen taakse ei korpisotureita riitä. Oikeastaan pitkä raja ja laaja pinta-ala ovat kaikkein vaarallisimpia argumentteja. Kun lääniä on paljon, miinoja tarvitaan paljon. Miinoitukset eivät silti pysäytä motorisoitua armeijaa, esimerkiksi viime keväänä Yhdysvaltojen hyökkäys ei edes hidastunut Irakin miinakenttiin. Miinat on kuitenkin raivattava sodan jälkeen, jolloin myös syntyy valtaosa uhreista. Raivaus saattaa kestää vuosikymmeniä ja se myös maksaa tolkuttomasti, vaikka miinojen sijainnit kuin ihmeen kaupalla olisivatkin tiedossa.

Korvaavien järjestelmien keksiminen on ollut puolustusministeriölle haasteellinen tehtävä - muissa Ottawan sopimukseen liittyneissä maissa tällaisia bonuksia ei ole kenraaleille jaettu. Kun vuonna 1997 hinnaksi arvottiin 800 miljoonaa euroa, on nyt päästy 180-600 miljoonan haarukkaan. Laskutavassa on melkoista vedätyksen makua: puolet määrärahasta menisi valmiusjoukoille. Valmiusjoukkojen varustukseen ei ole edes kuulunut kiellettyjä henkilömiinoja, mutta korvaavat järjestelmät kyllä kelpaavat. Miina-ase on sekä vanhentunut että epäinhimillinen: miina ei valikoi uhriaan, se säilyy toimintakuntoisena kymmeniä vuosia ja räjähtäessään pikemminkin silpoo kuin tappaa.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Pax-lehdessä (1/2004)