> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Väkivallaton mellakka?

Muutaman vuoden sisällä useat suuret mielenosoitukset ovat muuttuneet väkivaltaisiksi mellakoiksi. Valtalehdistö on syyllistänyt mielenosoittajia ja populistipoliitikot ehdottaneet toinen toistaan kummallisempia keinoja näiden hillitsemiseksi. Mielenosoittajien sanoma on savuavien raunioiden ansiosta päässyt toki esille ja Maailmanpankin pääkonttorissakin varmasti nyt hyvin tiedetään, mistä heitä kaduilla kritisoidaan.

Lentäviä katukiviä ja poliisiväkivaltaa kauhistellessa ei ole juurikaan jääty miettimään, miksi juuri meidän aikamme suuret mielenosoitukset ovat muuttuneet väkivaltaisiksi mallimaa Ruotsia myöten. Aktivistipiireissä syytetään fasistista poliisia, mutta tuskin virkavalta on kerrassaan radikaalisti muuttunut viime vuosikymmeninä. Huomattavasti väkirikkaammat rauhanmarssit sujuivat 1980-luvulla vielä sopuisasti. Syyn täytyy olla etupäässä osallistujissa, kuten valtamediakin tietysti antaa ymmärtää.

Suurten mielenosoitusten järjestelyissä on tapahtunut selkeä muutos internetin, sähköpostin ja kännyköiden ansiosta. Eri puolilta maailmaa tulevat aktivistit löytävät helposti samanmieliset toverinsa ja suurmielenosoitus itse asiassa jakautuu lukemattomiin epävirallisiin ryhmittymiin, joilla on omat tavoitteensa. Tällaista aktivistien turismia ei tunnettu vielä kymmenen vuotta sitten. Kännyköillä tapahtumia johdetaan hajautetusti ja ryhmät voivat reagoida esimerkiksi virkavallan toimiin nopeasti ja oma-aloitteisesti.

Väkivallan lisääntyminen johtuu ennen kaikkea mielenosoitusperinteen muuttumisesta. Julkisuuden tavoittelu on aina ollut ja on yhä edelleen mielenilmausten perimmäinen tarkoitus. Kyynisessä nyky-yhteiskunnassa pelkkä joukkovoima tai banderollin sanoma harvoin riittävät tekemään vaikutuksen vaan tueksi tarvitaan näyttävää teatteria ja kansalaistottelemattomuutta, kuten liikenteen pysäyttämistä, kokouspaikalle tunkeutumista tai jopa palavia autoa. Rajoja koetellessa riitaannutaan helposti poliisin kanssa. Viime vuosien uutuuksiin kuuluu valkohaalaritaktiikka, jossa kotikutoisin toppauksin suojattuna pyritään tunkeutumaan esimerkiksi suurvaltajohtajien kokoukseen tai jopa Linnan juhliin.

Valkohaalarit eivät mielestäni todellakaan ole rauhanomaisia mielenosoittajia, koska heidän tarkoituksensa on laajentaa julkista tilaa lainvastaisesti ja fyysistä voimaa käyttäen. Sivuseikaksi jää, etteivät valkohaalarit heittele kiviä tai polttopulloja vaan käyttävät apuna vain omaa kehoaan. Valkohaalaritaktiikkaa on käytetty kaikissa viime aikoina väkivaltaisiksi muuttuneissa mielenosoituksissa.

Kun modernissa yhteiskunnassa väkivallan monopoli kuuluu poliisille, joutuvat omasta mielestään rauhanomaiset valkohaalarit väistämättä alakynteen. Tunkeutuminen suljetulle alueelle on toki oikeutettua, jos se Bomspottingin tavoin osataan eettisesti ja juridisesti perustella. Voimankäyttö ei silloinkaan kannata, mistä Simo Hellsten tämän lehden alkupuolella muistuttaa. Yhtä kaikki demokraattisten maiden huippukokousten terrorisoiminen täyttää ilkivallan tunnusmerkit eikä se näytä lehtien palstoilla saavan laajempaa kannatustakaan.

Kansalaisten osallistuminen kokousaiheiden käsittelyyn esimerkiksi mielenosoituksin on tietysti hienoa, eikä viranomaisilla pitäisi olla syytä edes puuttua siihen. Näin kuitenkin kävi Genovassa ja suuret mielenosoitukset näyttävät nyt järjestään muuttuvan mellakoiksi. Jos poliisi estää osallistujien vapaan liikkumisen, siihen tulisi vastata vain iskulausein, ei koskaan katukivin. Väkivalta synnyttää aina vain enemmän väkivaltaa. Ainoa keino palauttaa usko mielenosoituksiin, on irtisanoutuminen voimankäytöstä, kaikissa olosuhteissa. Göteborgin poliisiväkivaltaan ja aiheettomiin pidätyksiin suhtauduttaisiin varmasti huolestuneemmin, jos musta blokki ei olisi hävittänyt kaupungin keskustaa ja valkoinen blokki yrittänyt murtaa poliisin saartorengasta Hvitfeldtskan koululla.

Mielenosoitukset kuuluvat sivistysmaissa sananvapauteen, mutta niiden ei kuitenkaan tulisi aiheuttaa aineellista vahinkoa tai horjuttaa demokratiaa. Silloin ne muuttuvat aina mellakaksi. Mielenilmaukseen joskus toki sopii ripaus taitavaa ja väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta, joka alleviivaa osallistujien sanomaa. Teoistaan pitää aina kantaa itse vastuu ja jäädä myös kiinni, jotta syyttömiä ei pidätettäisi. Kansalaistottelemattomuus ei ole kuitenkaan koskaan itse tarkoitus vaan kohdistuu selvästi vain siihen asiaan, johon halutaan muutosta. Käsittääkseni Göteborgin mielenosoittajien enemmistön tavoitteena ei ollut yksityisomistuksen, autoilun ja poliisin lakkauttaminen – jotkut siihenkin varmasti pyrkivät.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Rauhanpiippu-lehdessä (2001)