> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Viro kaipaa sotasankareita

Nimet marmoritaulussa täytti Viron elokuvateatterit, vaikka tarina perustuu arveluttavaan 1930-luvun propagandaan.

Nimet marmoritaulussa on kaikkien aikojen kallein virolainen elokuva. Yli 1,2 miljoonaa euroa maksanut suurtuotanto valmistui virolais-suomalaisena yhteistyönä ja sai ensi-iltansa lokakuun lopussa. Virossa elokuva on kerännyt kiitosta ja runsaasti katsojia - ensimmäisen kuukauden aikana neljässä teatterissa esitettävää filmiä kävi katsomassa yli 100 000 virolaista. Suomessa kopioita oli 12 mutta marraskuun katsojamäärä jäi alle kymmenen tuhannen.
Elokuva kertoo tarttolaisista koulupojista, jotka lähtevät vapaaehtoisina Viron vapaussotaan. Tarina pohjautuu Albert Kivikasin samannimiseen romaaniin, joka ilmestyi vuonna 1936. Suomeksi kirja käännettiin jatkosodan lopussa 1944, mutta välirauhan jälkeen se kiellettiin.

Oikeastaan kirjalla ja elokuvalla ei ole paljoakaan tekemistä toistensa kanssa. Kehyskertomus on sama ja jotkut yksityiskohdat muistuttavat toisiaan, mutta romaanin filmatisoinnista ei pitäisi puhua. Kirjan ja elokuvan erot ymmärtääkin parhaiten tarkastelemalla sitä aikaa, jolloin ne on tehty. Historiantulkinnathan kertovat usein enemmän tästä päivästä kuin menneisyydestä.

Siistittyä sodankäyntiä

Wsoy julkaisi viime syksynä myös Kivikasin kirjan, jonka kansikuvassa komeilevat nyt elokuvan sankarit. Koulupoikien viereen on aseteltu suomalaista jääkäriupseeria esittävä Peter Franzén ja naispääosa Hele Kõre. Suomalaisen uusintapainoksen kansi huvittaa, koska molempien roolit on kirjoitettu elokuvaa varten. Franzénin sivuosa on vaatimaton ja syntynyt ilmeisesti suomalaisten rahoittajien toiveesta.

Kõren esittämä kaunis Marta tuo taas elokuvaan romantiikkaa, joka Kivikasin romaanista puuttuu. Marta kuvataan syntyperältään saksalaisena orpona, johon elokuvan päähenkilö Ahas rakastuu. Kivikasin kuva saksalaisista on aivan toinen: Ahasin isä vihaa verisesti moision paronia ja kannattaa kommunisteja. Elokuvassa baltiansaksalaisen herraluokan ja virolaisen rahvaan välinen vuosisatoja kestänyt viha on täysin unohdettu, mikä toki sopii eurooppalaistuvan Viron identiteettiin.

Pohjimmiltaan Nimet marmoritaulussa on historiallinen toimintaelokuva. Ohjaaja Elmo Nüganen on jopa keksinyt pistää yhden pojista ammuskelemaan raskaalla pikakiväärillä, tietenkin lonkalta. Jos yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää, virolaiset koulupojat panevat paremmaksi.

Tosiasiassa Viron vapaussodan taistelut olivat enimmäkseen summittaista ammuskelua ja kurittomuutta. Kivikas osallistui itse sotaan ja kuvaa esimerkiksi ruumiiden ryöstämistä ja antautuneiden punaisten teloituksia peittelemättä. Elokuvasta sodankäynnin karkeus on siivottu. Lapsisotilaita esittävät aikuiset miehet eikä venäläisten varusteita konekivääriä lukuunottamatta varasteta.

Pojasta mieheksi

Sekä Kivikasin romaani että Nügasen elokuva ovat kasvukertomuksia, joissa nuorista pojista tulee rohkeita sotasankareita. Tarinan alussa ottavat luokkahuoneessa kiivaasti yhteen kommunistit ja kansallismieliset, joiden välillä Ahas aprikoi. Työläistaustaisen lukiolaispojan poliittinen pohdinta kohoaa kirjan avainkysymykseksi. Elokuvassa politiikka jää syrjään ja moniulotteinen dilemma on pelkistetty pelkuruudeksi - Peter Franzénin esittämä upseeri syyttää virolaisten uskonpuutetta ja Ahas saa Martansa, kun uskaltaa lähteä rintamalle.

Nimet marmoritaulussa on sekä elokuvana että kirjana avoimen militaristinen ja alleviivatun isänmaallinen. Monet luokan pojista ovat tunnustautuneet maailmansodan aikana pasifisteiksi eivätkä tästä syystä haluaisi ampua ketään. Näkyvin heistä on filosofinen Kohlapuu, joka tarttuu kuitenkin muiden mukana aseeseen. Hänen aikuistumisensa alkaa venäläissotilaan tappamisesta.

Kohlapuun pasifismi jää elokuvassa sivujuonteeksi, mutta kirjassa aihetta käsitellään perusteellisesti. Kuvaava on kohtaus, jossa Kohlapuu repii ja heittää kamiinaan löytämänsä Tolstoin teoksen. Kohlapuusta kehkeytyykin kova mutta mielenvikainen sotilas, joka muun muassa teloittaa kymmenen antautunutta kiinalaista. Vaikka Kivikas pitää pasifismia turmiollisena aatteena, sosialismia hän suvaitsee. Kohlapuu ja Ahas eivät suinkaan luovu työväenaatteesta, vaan Kivikas näkee ongelmana vain sen yhdistämisen kansallismielisyyteen.

Kansallissosialistista propagandaa

Kivikas kuvaa tummin sävyin venäläisten ja kommunistien hirmutekoja. Valkoisten sotarikokset annetaan anteeksi niiden hyvän tarkoituksensa takia. Esimerkiksi pojat hakevat virolaisen kommunistin tämän kotoa ja ampuvat hänet metsässä. Antautuneet eivät saa armoa vaikka Ahas päästää säälistä virolaisen vangin pakenemaan. Latvialaisen hän tappaa kiväärinperällä.

Viron vapaussota oli sisällissotien tapaan hyvin raaka, mutta elokuva on näiltä osin kaunisteltu vastaamaan siistin sodankäynnin ihanteita. Nüganenkin demonisoi vastapuolen, mutta Kivikas kuvaa Viron vihollisten barbaarisuutta ja eläimellisyyttä jokaisessa käänteessä. Halveksuttavien venäläisten, suomennoksessa tietysti ryssien, alapuolella ovat vain kiinalaiset, joiden koulupojat nimittävät olevan vain hieman sikoja korkeammalla tasolla. Myös latvialaiset ja saksalaiset saavat maistaa Kivikasin rotuoppeja.

Nimet marmoritaulussa edustaa hyvin kirjoitettua 1930-luvun kansallissosialistista propagandaa. Kivikasin sotaromaanille on tyypillistä sokea auktoriteettiusko. Minkäänlaista kitkaa upseereiden ja sotilaiden välille ei tule vaan sotaa käydään toverillisessa seikkailuhengessä. Upseerit valavat poikiin uskoa, auttavat ja palkitsevat heitä. Myös kymnaasin opettaja johdattaa politiikasta kiisteleviä oppilaita kiinnittämään huomiota kansallistunteeseen ja kasvattamaan rodun itsetietoisuutta.

Kirjan asennekasvatus paljastuu viimeistään teoksen loppupuolella, kun poikien johtaja Käsper ja Ahas pohdiskelevat Viron tulevaisuutta. Porvariskodissa kasvanut Käsper haluaa uudistaa yhteiskunnan, jakaa kartanoiden maat ja rakentaa talonpoikaisen yhteiskunnan. Työväestö ja porvaristo lyövät kättä päälle ja pojat päättävätkin yhdessä rakentaa kansallissosialistista Viroa!

Aseilla rakennettu identiteetti

Kun Albert Kivikasin romaani ilmestyi vuonna 1936, Virossa valta oli tiukasti Konstantin Pätsin hallussa. Nopeasti kehittyi myös diktatuuria tukeva kirjallisuus ja Kivikas sai teoksestaan huomattavia tunnustuksia. Kun romaani nyt filmatisoitiin, siitä toki siivottiin kytkökset 1930-luvun asenneympäristöön. Viron valtaapitävät ihastuivat elokuvan isänmaallisuuteen ja ohjaaja Elmo Nüganen on muun muassa ehditty jo nimittää vuoden Maanpuolustusystäväksi.

Suomessa vastaanotto on ollut toki laimeampaa vaikka arvostelijat ovat toistaneet tuottajien mainoslauseita elokuvan isänmaallisuudesta ja kirjan kieltämisestä Suomessa 1944. Harva kriitikko tuskin jaksoi lukea kirjaa tai tuli ajatelleeksi, että jatkosodan jälkeinen sensuuri kenties liittyikin Kivikasin kansallissosialistiseen sanomaan. Voi syystäkin kysyä, miksi Elokuvasäätiö on tukenut kirjan filmatisointia 155 000 eurolla.

Ei ole yhdentekevää, että virolaiset rakentavat kansallista identiteettiään kierrättämällä 1930-luvun venäläisvastaista ja militaristista paatosta. Virossa käydään nyt laajaa keskustelua patriotismista ja elokuvan suosio valitettavasti tukee maanpuolustusinnon ja uusoikeistolaisuuden vahvistumista.

Isänmaallisuutta voitaisiin rakentaa myös muiden kuin sotasankareiden varaan, koska virolaiset ovat maksaneet militarismista monia muita kansoja raskaamman hinnan. Viron laulava vallankumous tunnetaan loistavana esimerkkinä väkivallattomasta vastarinnasta ja maan kulttuurihistoriassa on lukuisia isänmaallisia hahmoja, joiden elämästä voisi oppia kestävämpiä arvoja. Tarttolaisissa koulupojissa ilmeisesti vain on sopivasti viattomuutta tulevan Nato-maan sankareiksi - kun vain sotarikokset ja fasisitiset ajatukset ensin siivotaan käsikirjoituksesta.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Ydin-lehdessä (1/2003)