> MUSEOT

> MUSEOMIEHEN TYÖPÖYDÄLTÄ

Kulttuuria lapsille

Suomalaiseen kulttuuripolitiikkaan mahtuu vähän totuuksia kerrallaan. Nyt sellainen on lastenkulttuuri.

Opetusministeriö on valinnut painopisteekseen lastenkulttuurin osana hallituksen laajempaa lapsipolitiikkaa. Lapsiin ja nuoriin halutaan keskittyä kulttuurin kaikilla osa-alueilla ja toimintaa linjataan vuosille 2003-2007 erityisessä Lastenkulttuuripoliittisessa ohjelmassa. Ohjelma on selkeä signaali siitä, että lapset täytyy vihdoin huomioida kulttuuritarjonnassa.

Mikään uusi ajatus lastenkulttuuri ei suinkaan ole. Käsite pyöri kulttuuripoliittisessa keskustelussa jo 1970-luvulla. Lastenkulttuuria on etupäässä tuotettu kulttuurilaitosten omien budjettien osana, yhteiskunnan suoraa tukea ei viime vuosiin saakka ole juuri herunut. Opetusministeriön kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan osastoiden vuosittaisista määrärahoista arvioidaan noin 10-20 prosenttia päätyvän lastenkulttuurin hyväksi.

Vaikka positiivisia poikkeuksiakin on, monet etabloituneet kulttuurilaitokset ovat suhtautuneet vähätellen koko lastenkulttuuriin. Tunnetuin ristiriita sattui vuosi sitten, kun kulttuuriministeri Kaarina Dromberg myönsi lastenmusiikkia soittavalle Loiskis-orkesterille valtionavustusta sinfoniaorkestereiden henkilötyövuosista.

Lasten kulttuuria lapsille

Kulttuurieliitin ei pitäisi vähätellä lastenkulttuuria, jonka edistämiseen näyttäisi löytyvän poliittista tahtoa. Lastenkulttuuripoliittisen ohjelman syntyminen on osaltaan ollut lapsimyönteisten kulttuurivaikuttajien ansiota, mutta lapsuudesta ollaan ylipäätään huolestuneita muun muassa väestön vähenemisen, rikkinäisten perheiden ja julkisten palveluiden alasajamisen takia. Viime eduskuntavaaleissa käytännössä kaikki puolueet toivat esiin hyvin samansuuntaisia lapsiteemoja. Samaan yhteiskunnalliseen ilmiöön liittyvät keräykset, tukikonsertit ja julkkisten pr-kampanjat lasten hyväksi.

Mutta mitä lastenkulttuurilla oikein tarkoitetaan? Se on toisaalta lapsille suunnattua kulttuuria, toisaalta lasten omaa kulttuuria. Kyse on laajemmin lapsen suhteesta ympäristöönsä, yhteisön arvoihin, asenteisiin, kieleen ja kulttuuriperintöön. Lapsi kasvaa tiettyyn kulttuuriin ja kantaa sitä eteenpäin, lastenkulttuuripoliittinen ohjelma linjaa.

Lastenkulttuuri on ikäryhmiin sidottua kulttuuria ja opetusministeriön ohjelma määrittelee lapsiksi kaikki alle 18-vuotiaat. Samaan kulttuuripoliittiseen ohjelmaan mahtuvat siis teini-ikäiset ja päiväkotien pienokaiset. Opetusministeriön mielestä lastenkulttuurin laaja-alaisuus tekee tarkempien ikärajojen asettamisen mahdottomaksi.

Aikuisten ehdoilla

Lastenkulttuuripoliittisessa ohjelmassa ovat edustettuina kaikki kulttuurin osa-alueet. Tavoitteina on vaalia onnellista lapsuutta ja kasvattaa niin suvaitsevaisia kuin kulttuuritietoisiakin kansalaisia, joilla on terve itsetunto. Toimenpiteet kohdistuvat kouluihin, lastenkulttuurikeskusten Taikalamppu -verkostoon, erilaisiin kulttuurilaitoksiin sekä moniin muihin toimijoihin aina mediaa myöten. Ydin toteuttaakin tällä aukeamalla ohjelman kohtaa, jossa kehotetaan perustelemaan lastenkulttuurin merkitystä ja tarvetta julkisuudessa.

Monet toimenpiteet kuulostavat kuitenkin joko kovin vaatimattomilta tai ne on poimittu ministeriön aiemmista linjauksista kaiken kattavan lapsiteeman alle. Esimerkiksi lasten medialukutaidon kehittäminen tai museoiden oppimateriaalituotanto ovat tärkeitä tavoitteita, mutta lastenkulttuuriin niillä on ohut yhteys. Monissa toimenpiteissä on enemmän kyse lasten kasvattamisesta aikuisten kulttuuriin, vieläpä aikuisten ehdoilla.

Ohjelma tietysti vilisee kehittämistä, parantamista ja tukemista lupaavia ilmauksia, joiden taustalla ei ole sellaista taloudellista sitoutumista, jota lastenkulttuuri tarvitsisi. Esimerkiksi säveltaiteen osalta todetaan kotimaisen lastenmusiikkitarjonnan vähäisyys, mutta lupaukset jäävät vaisuiksi suhteessa sinfoniamusiikin saamiin avustuksiin.

Vastaavasti nuorisomusiikista ei puhuta mitään, vaikka lastenkulttuurin pitäisi koskettaa alle 18-vuotiaita. Kuitenkin juuri popmusiikki muodostaa hyvin keskeisen osan murrosikäisten kasvukokemuksista ja yhteiskunnan tuki nuorten oma-aloitteiselle bändiharrastukselle on kerrassaan olematonta. Opetusministeriö onkin tehnyt kulttuuripoliittisen valinnan määritellessään, ettei lasten ja nuorten suosima musiikki olekaan heille sopivaa kulttuuria.

Kulttuurin tuottajat ja kuluttajat

Suurin puute lausutaan julki Lastenkulttuuripoliittisen ohjelman alkupuolella. Vaikka lastenkulttuuri on myös lasten tuottamaa kulttuuria, tämä näkökulma päätettiin tietoisesti sivuuttaa. Painopiste on kokonaan lapsille suunnatussa kulttuuritarjonnassa, jonka vain hurskaasti toivotaan edistävän lasten omaa leikkiin tai kerrontaan perustuvaa kulttuuria.

Miettimällä toimenpiteitä lapsikeskeisistä lähtökohdista olisi taiteen kentältä löytynyt myös niitä tahoja, jotka edistävät lapsista itsestään lähtevää lastenkulttuuria. Ohjelmassa pitkälti sivuutetaan aliresurssoidut mutta lasten omaehtoista luovuutta tukevat taidekoulut ja -kerhot, joita toimii lähes kaikilla taiteenaloilla, teatterista sarjakuvaan. Ne antavat väylän lasten taiteelliselle toiminnalle ilman kasvatustavoitteita ja tehokkuusvaatimuksia.

Vapaa harrastustoiminta nähdään pikemminkin uhkana korkeakulttuurin ankkalammikossa. Esimerkiksi koulujen taideopetusta halutaan korostaa järjestökentän ylläpitämän taidetoiminnan ylitse, koska ohjelma palvelee näin perusopetuksen tuntijaosta huolestuneita taideaineiden opettajia. Tällainen kannanotto oppivelvollisuuden puolesta tuntuu erikoiselta ohjelmassa, joka oikeuttaa itsensä YK:n lasten oikeuksien sopimuksella korostaen lapsen vapaata osallistumista kulttuurielämään ja taiteisiin. Lastenkulttuuri voi siis olla lapsille pakollista tai tavoitteellista, kuten ohjelmassa linjataan.

Lastenkulttuuripolitiikan ideologia tulee esiin myös taiteenalakohtaisissa toimenpiteissä. Lapset halutaan ensisijaisesti totuttaa kulttuurilaitosten asiakkaiksi, jotka aikuisina maksavat pääsylippunsa. Ohjelmassa kuvattu lastenkulttuuri alkaa näin näyttää aikuisten räätälöimältä viihteeltä, jolla lasten enemmistöstä kasvatetaan tiettyjen taidemuotojen kuluttajia ja lahjakkaimmista kenties taiteilijoita. Omasta itsestä lähtevä taiteen tekeminen olisi lapsen kasvun kannalta huomattavasti tärkeämpää kuin taiteen seuraaminen.

Naivistiset lintukuvitukset piristävät lastenkulttuuripoliittisen ohjelman linjauksia tuoden lasten kuvamaailman lukijan ulottuville. Kuvat ovat tietysti taitavan ammattikuvittajan käsialaa, mikä kuvaakin ohjelman filosofiaa lasten piirroksia paremmin. Voisi kuvitus olla muutakin, eiväthän lapset kulttuuripoliittista ohjelmaansa tule lukeneeksi.

Lastenkulttuuripoliittinen ohjelma on luettavissa opetusministeriön verkkosivuilta (pdf-tiedosto).

Lastenkulttuurikeskusten Taikalamppu-verkosto Internetissä www.taikalamppu.fi.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Ydin-lehdessä (6/2003)