> MUSEOT

> MUSEOMIEHEN TYÖPÖYDÄLTÄ

Kulttuuriperintö vaatii suojelua

Yhdistyneiden Kansakuntien toiminta yksinkertaistetaan valitettavan usein rauhanturvaamiseksi ja nälkäavuksi. Kun YK ei pystynyt tyydyttävästi ratkaisemaan 1990-luvun konflikteja, hätäisimmät olivat valmiita purkamaan koko järjestön. Kuitenkin juuri viime vuosikymmenellä UNESCO on profiloitunut voimakkaasti kulttuuriperinnön suojelijana.

Yhdistyneitten Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö perustettiin vuonna 1945. UNESCO huolehtii muun muassa kulttuuriperinnön säilymisestä, mikä perustuu pitkälti vuonna 1972 solmittuun yleissopimukseen maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemiseksi. Maailmanperintösopimuksen tarkoituksena oli lisätä kansakuntien ainutlaatuisen perinnön arvostusta ja tukea sen pelastamista, vaalimista ja kunnostamista silloin, kun kansalliset voimavarat eivät siihen riittäisi. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1987.

Assuanin patohankkeen synnyttämän maailmanperintösopimuksen ajatuksena on määritellä maailmanlaajuisesti sellaiset kohteet, jotkä täytyy säilyttää jälkipolville. Vastuu perinnön suojelemisesta on ensisijaisesti kansallinen ja sopijaosapuolet, joita on tällä hetkellä jo 164, sitoutuvat välttämään toimenpiteitä, jotka vaarantavat maailmanperintökohteiden säilymisen. Sopimusvaltiot sitoutuvat raportoimaan kohteiden tilasta säännöllisesti ja tarvittaessa ne voidaan myös tarkastaa. Erityiselle pakotelistalle luokitellaan vaarassa olevat kohteet, jotka pitää kunnostaa määräajassa.

Maailmanperintökohteita on tällä hetkellä 690. Kohteilta edellytetään hyvin tiukkoja kriteerejä. Sopimuksen tarkoitus on korostaa perintökohteiden todella poikkeuksellista ja universaalia arvoa. Tämä "outstanding universal value" mitataan kulttuuriperinnön osalta kuuden ja luonnonperinnön osalta neljän eri kriteerin mukaan. Yleisesti ottaen kulttuurikohteen edellytetään olevan joko erinomainen esimerkki laajemmasta ilmiöstä tai aivan ainutlaatuinen. Kulttuurikohteissa arvostetaan inhimillistä luovuutta ja merkitystä omana aikanaan, luonnonperintökohteissa luonnonhistoriallisia arvoja, kauneutta ja uhanalaisten lajien säilyttämistä.

Kohteiden valinnasta päättää Maailmanperintökomitea, joka kokoontuu vuosittain. Komitean tukena on valmisteleva byroo ja vuonna 1992 perustettu Maailmanperintökeskus. Kun sopimusvaltiot haluavat jonkun kohteen maailmanperintölistalle, ne tekevät esityksen, jonka Maailmanperintökeskus tarkistaa ja hankkii puolueettomat asiantuntijat arvioimaan kohdetta. Byroo käsittelee asinatuntijalausunnot ja tekee komitealle esityksensä. Prosessi on hidas ja monimutkainen.

Maailmanperintökokous Helsinkiin

Suomi valittiin Maailmanperintökomiteaan vuonna 1997 ja Museoviraston pääjohtajan Henrik Liliuksen kausi komiteassa kestää vuoteen 2003 saakka. Suomen ensimmäiset maailmanperintökohteet hyväksyttiin vuonna 1991, jolloin listalle pääsivät Vanha Rauma ja Suomenlinna. Vuonna 1994 valittiin Petäjäveden puukirkko, kaksi vuotta myöhemmin Verlan puuhiomo ja vuonna 1999 Lapin kunnassa sijaitsevat Sammallahdenmäen pronssikautiset kiviröykkiöt.

Suomen maailmanperintökohteet eivät Suomenlinnaa lukuunottamatta ole turistipyydyksiä, vaikka UNESCOn listalle pääseminen tekeekin niitä tunnetuiksi. Valintoja voi pitää erittäin onnistuneina, koska perintökohteemme edustavat varsin laajaa näkemystä kulttuurista. Mukaan ei ole otettu vain monumentaalirakennuksia, vaan ehjiä kokonaisuuksia pitkältä aikaväliltä.

Ympäristöministeriö valmistelee parhaillaan ensimmäisiä luontokohteita maailmanperintölistalle. Pisimmälle on suunniteltu Merenkurkun maankohoamisaluetta saaristoineen, kun Kolia, Pudasjärven Olvassuota ja Saimaan saaristoa vielä harkitaan. Olavinlinnaa ympäröivää Pihlajavettä voisi esittää luonto- ja kulttuurikriteerit täyttävänä yhteiskohteena. Kulttuurikohteiksi on valmisteltu Alvar Aallon suunnittelemaa Paimion parantolaa ja Senaatintoria, mutta niiden läpimeno vaikuttaa epävarmalta. Senaatintorin valinnan estänee Meritan graniittipalatsi torin lounaiskulmalla ja Paimion parantolaa tuskin pidetään tarpeeksi edustavana esimerkkinä 1900-luvun sairaala-arkkitehtuurista.

UNESCOn maailmanperintökomitean seuraava kokous pidetään Helsingissä 7.-16. joulukuuta. Kokouksessa nimetään uusia kohteita, tarkastellaan vanhojen tilaa ja päätetään maailmanperintökohteille tarjottavasta taloudellisesta avusta. Kokoukseen odotetaan noin 250 asiantuntijaa, joille esitellään myös Suomen maailmanperintökohteita.

Kolonialismin uusin muoto?

Maailmanperintöluettelon suurimpana ongelmana pidetään sen epätasapainoisuutta. Kaikkiaan 690 kohteesta vain reilut sata on luonnonperintökohteita ja niistäkin kymmenet ovat vaarassa tuhoutua. Esimerkiksi Kongossa sijaitseva Virungan luonnonpuisto on liitetty vuonna 1994 komitean pakotelistalle. Ruandan pakolaiskriisi moninkertaisti puiston ihmisasutuksen, metsää kaadettiin ja villieläimiä, muun muassa vuoristogorilloja, on metsästetty.

Kulttuurikohteiden ongelmana pidetään niiden keskittymistä Euroopan sivistysvaltioihin. Esimerkiksi Italiassa on tällä hetkellä 34 kulttuurikohdetta ja Espanjassa 32, kun koko Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on kulttuurikohteita vain 23 ja Japanissakin vain yhdeksän. Kaikista kulttuurikohteista yli puolet sijaitsee Euroopassa.

Eurosentrisyyden aiheuttaa pitkälti ainutlaatuisen perinnön yksipuolinen määritteleminen. Huomiota on kiinnitetty liikaa kaupunkeihin, monumentaalirakennuksiin ja vanhempiin aikoihin. Maailmanhistoria kirjoitetaan yhä edelleen eurooppalaisesta näkökulmasta ja Euroopan valtiot voivat tarjota listalle kohteita, joilla on ilmeinen kytkös historian tärkeimpiin vaiheisiin. Listan uskonnollisista rakennuksista valtaosa on myös kristillisiä.

Maailmanperintöluettelossa pärjäämisestä on tullut myös valtapolitiikan uusi muoto. Eniten kohteita on Italialla, joka hakee maan nähtävyyksille lisäarvoa maailmanperintöstatuksesta. Maailmanperintökomitea edellyttää hakijamailta tarkkoja hoitosuunnitelmia ja taloudellista sitoutumista, mikä myös aiheuttaa kohtuuttomia ongelmia kehitysmaille. Komitea aloitti vuonna 1994 uuden strategian, jonka tarkoituksena on poistaa luettelon epätasapainoisuutta, mutta tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi: vuonna 2000 valituista 61 uudesta kohteesta jopa 34 sijaitsi Euroopassa.

Sotilaiden kannettava vastuu

Vaikka maailmanperintösopimusta voi pitää UNESCOn viime vuosikymmenien onnistuneimpana hankkeena, kulttuuriperintöä on suojeltu myös muilla kansainvälisillä sopimuksilla. Uusin asiakirja, joka hyväksytään marraskuussa UNESCOn yleiskokouksessa, suojaa vedenalaista kulttuuriperintöä. Sopimuksen turvin voidaan estää aarteenmetsästäjien pääsy historiallisesti arvokkaisiin hylkyihin niiden sijainnista riippumatta. Suomi liittyi kaksi vuotta sitten kulttuuriomaisuuden vientiä rajoittavaan sopimukseen ja vuonna 1994 Haagin sopimukseen, joka suojelee kulttuuriomaisuutta aseellisten konfliktien aikana.

Haagin sopimus on suunnattu erityisesti kulttuuriperinnön tietoista tuhoamista vastaan. Kulttuurikohteet on sopimuksen nojalla luokiteltu kolmeen eri suojelukategoriaan ja merkitty maastoon. Kohteen sotilaallinen käyttö tai jopa tuhoaminen täytyy tehdä suojaluokituksesta riippuen eri komentoportaalla. Vastuu suojelusta on siis sotilailla, jotka sopimuksen mukaan täytyy kouluttaa ymmärtämään vastuu perinnön säilymisestä.

Yhdysvallat ei ole liittynyt sopimukseen ja Kosovon sodan aikana amerikkalaisupseerit halusivat pommittaa Belgradin kulttuurihistoriallisesti arvokkaimpia rakennuksia. He katsoivat, että pommitetut talot voidaan hyvin rakentaa konfliktin päätyttyä entiselleen kulttuuriarvojen kärsimättä. Tiettävästi Naton eurooppalaiskomentajat rajoittivat näitä pommituksia juuri Haagin sopimukseen ja sen henkeen vedoten.

Haagin sopimuksen mukaisella suojelulistalla ei saa olla sotilaallisia ja strategisia kohteita. Esimerkiksi Suomenlinnaa ei voi suojella niin kauan kuin Merisotakoulu pysyy saarella. Petäjäveden kirkon kohtaloksi voi koitua viereinen maantiesilta. Balkanin sodat osoittivat, että kulttuuriperintöä tuhoutuu ja tuhotaan erittäin helposti, jos taisteluja käydään lähistöllä. Suomen liityttyä naapurimaittemme tavoin Haagin sopimukseen pitäisi ainakin maailmanperintökohteet suojata myös konfliktien varalta.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Ydin-lehdessä (6/2001)