> MUSEOT

> MUSEOMIEHEN TYÖPÖYDÄLTÄ

Kuinka esineet elävät?

Kouluhistoriaan ovat aina kuuluneet museokäynnit ja vanhojen esineiden käyttäminen opetuksessa. Jos oppilaille pitäisi museoista jäädä jotain mieleen, ei pelkkä luennoiminen yleensä riitä. Kun museo-opetukseen ei aina riitä kouluilla aikaa eikä museoilla rahaa, tarvitaan köyhän miehen museopedagogiikkaa. Olen kehittänyt Seurasaaren ulkomuseon koululaisopastuksia tältä pohjalta.

Seurasaari ja koululaiset

Kesästä 1998 lähtien olen opiskelujen ohessa työskennellyt Seurasaaren ulkomuseossa, jossa käy syksyin keväin runsaasti koululuokkia. Kaikki opastuksen ennakkoon varanneet ryhmät opastetaan museotaloissa ilmaiseksi, mikä tietysti lisää ulkomuseon suosiota lyhyestä koululaissesongista huolimatta. Seurasaaressa on sitäpaitsi pääkaupunkiseudun ainoa museo, jossa voi samalla kertaa tutustua entisajan elämään useammasta näkökulmasta. Pieneltä alueelta löytyvät muun muassa 1600-luvun puukirkko, Niemelän torpan savutupa, Suomen täydellisimpänä säilynyt umpipihatalo ja ainoa aito Karjalan talo.

Eniten museossa vierailevat ala-asteet, joille ulkomuseo vastaa tutustumista menneen ajan maaseutuun. Ylä-asteikäisiäkin käy paljon, mutta heidän käyntinsä rajoittuvat usein koulun yhteisiin liikuntapäiviin. Niiden järjestämiseen Seurasaari on toki mitä mainioin paikka. Lukiolaisia käy jo valitettavan harvoin.
Museon oppaat opastavat koululaisryhmät, mikä helpottaa opettajan työtä tavattomasti. Vaikka museokäyntiä tulisi valmistella etukäteen luokassa ja purkaa myös jälkikäteen, ei opettajan tarvitse valmistella itse tuntia. Museo-opetus on vaikea alue, joka edellyttää kokoelmien tuntemista ja käsitystä esineiden avulla opettamisesta.

Esineiden tulkitseminen

Museo-opetuksen perusta on esineissä, jotka jokainen osaa ja haluaa nähdä laajemmissa yhteyk-sis-sään. Nykymaailma ja -koulu toimivat lähes täysin tekstien ja kaksiulotteisten kuvien varassa, joiden tulkitseminen alkaa olla jokseenkin arkipäiväistä. Esineet ja ulkomuseon rakennukset voivat antaa yhtä paljon informaatiota, vaikka emme ole niiden lukemiseen yhtä tottuneita.

Museossa ei mielestäni kannata opettaa historian laajoja kokonaisuuksia, koska useimmiten se onnistuu luontevammin luokassa. Rakennan esineen kontekstin yleensä oppilaiden omaan kokemusmaailmaan, josta löytyy runsaasti yhtymäkohtia entisajan elämään. Museoesineistä ei pitäisi suotta keksiä aasinsiltoja suuriin kertomuksiin. Esimerkiksi hätäravinnon valmistaminen tai sisäänlämpiävän uunin toiminta ovat ongelmia, joiden selvittäminen onnistuu parhaiten museossa.

Pelkkä aistittu konkreettinen kuva esineestä ei riitä, koska tällöin sen eri ominaisuuksia ei suhteuteta toisiinsa. Tarvitaan prosesseja, joissa konkreettisesta havainnosta siirrytään abstaktille ajattelun tasolle. Esimerkiksi satakuntalaistalon salin kalustuksesta voi päätellä huoneen käyttöä tai merkitystä talolle. Opettajan tai oppaan johdolla kokoelmista yritetään löytää oleel-lis-ta, relevanttia ja monipuolista tietoa sekä tehdä johtopäätöksiä ja teorioita. Oppilaat joutuvat perustelemaan ja pohtimaan syy- ja seuraussuhteita.

Oppilaiden tulisi pystyä käyt-tä-mään museoesineitä historiallisen ajattelunsa lähteinä, joille he tekevät kysymyksiä ja joista voivat vetää myös johtopäätöksiä. He siis rakentaisivat samalla omaa historiallista ymmärrystään ja oppisivat käyttämään esineitä menneisyyden todistuskappaleina. Omien havaintojen tulkit-seminen uudella tavalla on yksi tehokkaimmista tavoista oppia, jossa väärinymmärryksillä on todellista arvoa. Tämä kuitenkin edellyttää omien ajatusten punnitsemista muiden kanssa, jolloin oppilaille täytyy antaa tilaa myös puhua. Huo-mio tulee museossakin keskittää ensisijaisesti ajatteluprosesseihin eikä tyrkyttää oikeita vastauksia.

Esineitä pitäisi aina kutsua niiden oikeilla nimillä, selittää ne kunnolla ja välttää kierto-ilmausten käyttöä. Pirtistä puhun päiväkotilaisillekin pirttinä enkä entisajan olohuoneena, että sana ei jää oppimatta. Vanhoissa sanoissa on usein myös tehoa: esimerkiksi läskisoossi herät-tää lapsissa tunteita. Oppilaille pitää tiukoista aikatauluista huolimatta antaa tilaa puhua ja käyttää käsitteitä. Historian kieli opitaan puhumalla, ei vain kuuntelemalla.

Osallistumisen monet konstit

Vuorovaikutuksen lisääminen on yksi museo-opetuksen suurista haasteista. Koululaisia on perinteisesti aktivoitu museoissa erilaisten kysymyslomakkeiden, teknisten laitteiden ja työpajojen avulla. Tällä hetkellä suosituimmilta näyttävät tietokonepohjaiset kysymyssarjat, joita asennetaan kilvan vauraimpiin museoihin. Työpajat ovat kai menossa muodista, koska pajaan tarvitaan aina museon henkilökuntaa vaikka niihin mahtuu vain vähän oppilaita kerrallaan.

Vaatimattomissa oloissa käytetään usein oppilaille monistettuja kysymyssarjoja, joita monet museot esimerkiksi faksaavat opettajille etukäteen. Museopedagogit suhtautuvat tehtävälomakkeisiin kuitenkin erittäin varautuneesti, ja esimerkiksi Graeme K. Talboysin mukaan kirjalliset työt eivät ollenkaan kuulu museoon. Kysymyksiin vastaaminen rajaa esineen merkityksen muutamaan riviin tai pieneen piirroskuvaan. Seurasaaressa lomakkeita täyttelevät oppilaat useimmiten vain juoksevat museon läpi ja kopioivat vastauksia toisiltaan. He unohtavat olevansa museossa.

Tehtävälomakkeiden vaara piilee usein myös heikosti mietityissä kysymyksissä. Oppilaiden ei pitäisi poimia vastauksia opastuksesta eikä museossa kannata haaskata aikaa historiatietojen kertaamiseen. Hyvä kysymys on joskus sellainen, johon ei kysyjäkään tiedä kunnollista vastausta. Kysymykset voivat edellyttää kuvittelua (Miten nämä rakennukset on siirretty Seurasaareen?), selittämistä (Kuinka vinttikaivo toimii?), omakohtaista harkintaa (Miltä tuntui joutua jalkapuuhun?), tarkastelua (Mistä katto on valmistettu?) tai vain muistamista (Mikä tämä on?). Erityyppiset kysymykset eivät ole toistaan vaativampia, ne vain edellyttävät erilaista ajattelua.

Köyhän miehen museopedagogiikkaa

Koetin keksiä Seurasaaren koululaisopastuksiin halpaa ja toimivaa ratkaisua, jolla oppilaat saataisiin irti passiivisen kuuntelijan roolista. En halunnut teettää kirjallisia tehtäviä vaan oppilaiden pitäisi miettiä yhdessä ja kertoa tarkastelemistaan esineistä muille. Kehittämäni työmuoto sopii periaatteessa kaikkiin museoihin, mutta parhaiten interiööri- tai ulkomuseoihin.

Lyhyen yleisopastuksen jälkeen jaan oppilaat neljään ryhmään. Jokainen ryhmä saa pahvilapulla ongelman, johon heidän pitää yhdessä miettiä vastausta. Kukin ongelma liittyy museotalon eri kohteisiin, jolloin oppilaat eivät ole toistensa tiellä. Muutaman minuutin kuluttua ensimmäinen ryhmä julistaa olevansa valmis ja kerään oppilaat ympärilleni. Jokainen ryhmä kertoo omasta kohteestaan ja johdattelen opetuskeskustelun lapulla olleen kysymyksen ytimeen.

Seurasaaressa käyneet opettajat ovat poikkeuksetta olleet tyytyväisiä tähän työmuotoon ja myös oppilaat tuntuvat viihtyvän. Hyvien kysymysten keksiminen ei ole aina ollut aivan helppoa, mutta parhaiten tuntuvat toimivan sellaiset, joihin voi ehdottaa erilaisia vastauksia. Myös napakka miksi-kysymys motivoi oppilaita. Ohessa muutamia Seurasaaressa käytettyjä kysymyksiä eri luokkatasoille.

Vastaukset kertovat

Pahvilapuilla esittämiini kysymyksiin oppilaat keksivät valtavasti erilaisia vastauksia. Oppilaiden omat teoriat kertovat hyvin siitä, kuinka he ymmärtävät historiaa huomattavasti koulukurssia laajemmalta pohjalta. Perinteisessä mielessä "oikeiden" vastausten lisäksi oppilaat ehdottivat ratkaisuja, joiden taustalla oli joko ajatus menneisyyden ja nykypäivän samankaltaisuudesta tai historian liioittelua.

Antin talossa on vanha mallassauna, ja kysyin oppilailta, mitä kaikkea saunassa on entisaikaan voitu tehdä. Oppilaat kertoivat muun muassa saunomisesta, lihan ja kalan savustamisesta ja kuivaamisesta, sairastamisesta, kuppaamisesta ja synnyttämisestä. Maltaiden idättäminen ei kuitenkaan kertaakaan tullut oppilaiden mieleen, koska se on selvästi heidän kokemusmaailmansa ulkopuolella. Oppilaat liittivät savusaunaan myös useita nykypäivän saunakulttuurin osia, kuten vaatteiden kuivaamisen, makkaran paiston ja tietysti peseytymisen, joka oli savusaunassa sivuseikka.

Koululaiset kuitenkin keksivät runsaasti sellaisia töitä, joita ei saunassa koskaan tehty. Muutamien mielestä sauna sopi leivän, viljan tai heinän kuivaamiseen. Joku uskoi siellä pidetyn eläimiä, toinen näki sen ihmisten nukkumapaikkana. Yleisesti ottaen historia näyttäytyi oppilaiden vastauksissa värikkäänä aikana, jolloin väkivalta kosketti kaikkia ja vieraatkin olivat vaarallisia. Kellariin mentiin karkuun kasakoita ja erillinen juhlasali tarvittiin varastelevien vieraiden takia.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt HYOL ry:n Kleio-lehdessä (3/2001)

Museopedagogiikkaa kirjoissa ja verkossa

Esine elää. Opetushallitus ja Museovirasto 2000.

George E. Hein, Learning in the Museum. Museum Meanings. Routledge. London 1998.

Graeme K. Talboys, Using Museums as an Educational Resource. An introductory handbook for students and teachers. Arena. Aldershot 1996.

Seminaariesitelmäni ulkomuseon koululaisopastuksista

Suomen Tammi -projekti

Esimerkkikysymyksiä Antin talosta ja Niemelän torpasta

Yläasteelle

Karjapihan perällä on suuri kone. Mitä sillä on tehty?
Niemelän torpan pihamaalla on useita aittoja. Miksi niitä tarvittiin niin monta?
Porstuan perällä on siisti kamari. Mihin sitä käytettiin?

Lukioon

Miksi Antin taloon on rakennettu erillinen sali?
Pätelkää ja perustelkaa, missä järjestyksessä Niemelän torpan aitat on rakennettu.
Yleensä sauna rakennettiin kauas muista rakennuksista. Miksi se on Antin talon pihapiirissä?