> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Kaksi traumaa turvattomuudesta

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on pitkään vaivannut talvisodan trauma. Se on ollut ja on jossain määrin yhä osa Suomen turvallisuuspoliittista sielunmaisemaa. Talvisodan trauma ilmenee eri tavoin ja se on ollut eräänlainen avainkokemus, johon poliittiset ryhmät ja intressipiirit asennoituvat eri tavoin. Turvattomuudesta johtuva trauma voi selittää erilaisia tapoja suhtautua ulkopolitiikkaan ja perustella täysin päinvastaisiakin ratkaisuja. Niin hämmentävää kuin se onkin, 70 vuoden takaisia tapahtumia käytetään yhä oman aikamme poliittisessa keskustelussa.

Vuonna 1939 Suomi jäi yksin. Toisen maailmansodan alla Suomella oli huonot suhteet Neuvostoliittoon, mutta Saksaa ja Saksan uutta johtoa pidettiin arvossa. Esimerkiksi Suomen Rauhanliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Felix Iversen sai vuonna 1935 sakot arvosteltuaan ystävällismielisen maan johtajaa Adolf Hitleriä pienessä Rauhaa kohti -lehdessä. Syksyllä 1939 Neuvostoliiton ja Saksan ulkoministerit Molotov ja Ribbentrop sopivat Itä-Euroopan etupiireistä, mikä sinetöi Baltian maiden kohtalon ja johti talvisotaan. Kahden toisilleen vihamieleisen diktatuurin liittoutuminen oli shokki, jota ei osattu odottaa. Talvisodassa Suomi sai toki myötätuntoa lännestä, mutta henkinen tuki ei vaikuttanut sodan lopputulokseen.

Suomi hävisi talvisodan, menetti Karjalan ja vuonna 1941 alkanut jatkosota ei tuonut parannusta tilanteeseen. Suomi hävisi jälleen. Sodan jälkeen valtaan nousivat uudet päättäjät, jotka näkivät sodanaikaisen ja sitä edeltäneen politiikan virheenä. Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston linjassa poliittinen viisaus perustui hieman erilaisin sävyin vaiettuun Neuvostoliiton pelkoon, talvisodan jättämään traumaan. Kun talvisotaa tarkastellaan 2000-luvulla traumana, on oleellista kiinnittää huomiota siihen kiusalliseen yksityiskohtaan, että Suomi todella oli sodan häviäjä. Tämän aikanaan aivan itsestään selvän tosiasian myöntäminen on sittemmin alkanut tuntua tavattoman kiusalliselta. Puhuminen torjuntavoitosta on yksi jälkipolvien yrityksistä ottaa historia haltuun ja rakentaa uutta identiteettiä. Traumaa uudet selitykset eivät kuitenkaan ole onnistuneet purkamaan, koska ne perustuvat sodan lopputuloksen valheelliseen väärinymmärrykseen.

Erilainen suhtautuminen talvisodan opetuksiin tuntuu antavan vastaukset suomalaisen turvallisuuspoliittikan peruskysymyksiin. Voimapolitiikkaan uskoville juuri talvisodan kokemukset ovat keskeisin peruste eurooppalaisittain poikkeuksellisen laajan ja kalliin asevelvollisuusarmeijan ylläpitoon. Kun muissa Euroopan maissa on siirrytty vapaaehtoiseen asepalveluun tai kevennettyyn asevelvollisuuteen, Suomessa yhä yli 80 % miesikäluokasta suorittaa varusmiespalveluksen sen kansantaloudellisista kustannuksista piittaamatta. Suomen mallia ei voi selittää millään muulla kuin viime sotien kokemuksilla.

Suhteessa Nato-jäsenyyteen talvisotaa käytetään hyväksi sekä jäsenyyden kannattajien että vastustajien riveissä. Kannattajien näkemyksen mukaan kuuluminen sotilasliittoon estäisi talvisodan tappion toistumisen. Keskinäiseen puolustukseen sitoutuneet jäsenmaat ja Yhdysvaltain ydinarsenaali pitävät maailmansodan loitolla. Vastaavasti talvisotaa on käytetty argumenttina myös päinvastaiseen tulkintaan: Suomi ei saanut tukea länsivalloilta talvisodassakaan vaan jäi lopulta yksin. Näin ollen vain itsenäinen maanpuolustus takaa turvallisuuden.

Voidaan toki perustellusti kysyä, missä määrin talvisodan aikainen asetelma on ylipäätään mahdollinen yhdentyneessä Euroopassa. Jos Suomen raja on venäläisestä näkökulmasta Venäjän turvallisin, miksi siihen kohdistuisi sotilaallisia uhkia? Talvisodan traumaa yritetäänkin purkaa paljolti talouden kautta: kun Suomen ja Venäjän välillä on paljon kauppaa ja kanssakäymistä, 1930-luvun asetelmat eivät toistu. Venäläisten huvilat Saimaalla, rekkajonot ja öljyputket ovat siis pohjimmiltaan turvallisuutta vahvistavia tekijöitä.

Talvisodan trauma vaikuttaa ennen muuta suhtautumisessa Venäjään. Nationalistinen viha ja ryssävihan perintö yltää toki paljon talvisotaa syvemmälle menneisyyteen, mutta tulee yhä esiin tunteellisina purkauksina. Talvisota on tässä ajattelussa vain yksi osoitus Venäjän karhun vaarallisuudesta, jota varten suomalaisten tuleekin varautua. Toisaalta talvisotaa tulkitaan myös opetuksena, jonka mukaan suomalaisten pitäisi ennemmin toimia karhunkesyttäjinä - idän ja lännen välisenä siltana. Talvisota on myös läsnä, kun suomalaiset asennoivat itseään suhteessa muuhun Eurooppaan. Jäsenyys Euroopan unionissa nähtiin turvallisuuspoliittisena, ei niinkään taloudellisena projektina.

Uusi trauma

Talvisodan trauma on toiminut pitkään kokonaisselityksenä, jonka avulla on voitu tarkastella turvallisuuspoliittisia peruslinjoja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana sen rinnalle on nähdäkseni yhä selkeämmin alkanut nousta uusi trauma, josta voi muodostua vastaava turvallisuuspolitiikkaa selittävä avainkokemus. Kyse on suomettumisen traumasta.

Suomettuminen tuli mukaan poliittiseen keskusteluun Länsi-Saksassa 1960-luvulla. Suomettuminen oli argumentti, jolla vastustettiin Willy Brandtin uutta idänpolitiikkaa, jossa pyrittiin liennytyksen avulla normalisoimaan Saksojen väliset suhteet. Brandtin poliittiset vastustajat väittivät tämän suomettavan Länsi-Saksasta neuvostoblokista poliittisesti riippuvaisen, suomalaisen puolidemokratian. Suomettuminen oli siis demokraattisen valtion vapaaehtoista suhtautumista naapurin todellisiin tai kuvitteellisiin vaatimuksiin. Suomettumiseen liittyi oleellisesti likainen sisäpolitiikka, johon naapuri sekaantui. Suomalaiset poliitikot hyödynsivät Moskovan-korttia leimaamalla poliittisia kilpailijoitaan ulkopoliittisesti epäluotettavaksi ja ajamalla näin omaa etuaan. Suomalaiset koettivat ensin kiistää esitetyn arvostelun ja sitten muuttaa suomettumisen merkitystä myönteisempään suuntaan, mutta käsite jäi elämään omaa elämäänsä.

Suomettumisen kokemus on tämän päivän poliitikoille kiusallinen ilmiö, johon halutaan tehdä kaikin tavoin pesäeroa. Suomettumisen taustalla on nähty Neuvostoliiton pelkoa ja se kytkeytyy paljolti talvisodan traumaan. Toisaalta suomettumisessa on myös poikkeavia piirteitä: suomettuminen on historiallisena kokemuksena kansakuntaa hajottava, talvisota oli sitä yhdistävä. Jos talvisota oli kokemus voimapolitiikasta ja ulkoa tulevasta pahuudesta, suomettuminen on enemmän kokemus politiikan moraalista ja pahasta kansakunnan sisällä. Ei olekaan ihme, että suomettumisesta ja suomettuneesta ajattelusta on tullut poliittinen lyömäase.

Suomettumisen on sanottu jatkuneen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin. Sosiaalipolitiikan professori J.P. Roos on jaotellut oman aikamme suomettumisen myöhäissuomettumiseen, vastasuomettumiseen, uussuomettumiseen ja jälkisuomettumiseen. Myöhäissuomettuneet ja vastasuomettuneet näkevät Roosin mukaan suomettumisen historiallisesti mielekkäänä toimintana sillä erotuksella, että myöhäissuomettuneet ovat vanhaan malliin varovaisia suhteessa Venäjään mutta vastasuomettuneet näkevät Venäjän nyt merkityksettömäksi. Historialliseen suomettumiseen kielteisesti suhtautuvat jälkisuomettuneet arvostelevat Venäjää ankarasti ja pitävät maata vaarallisena, kun taas uussuomettuneet ovat valmiita toteuttamaan tuttua suomettumisen logiikkaa ei kuitenkaan Venäjän vaan esimerkiksi EU:n tai Yhdysvaltojen suuntaan.

Suomettumisen trauma tulee eri tavoin esiin kaikissa neljässä Roosin kuvaamassa suhtautumisessa. Suomettuminen voidaan nähdä Kekkosen järkevänä selviytymisstrategiana tai moraalisesti arveluttavana myöntymisenä Neuvostoliiton ikeen alle. Toisaalta kansainvälistä politiikkaa voidaan tarkastella joko reaalipolitiikkana, jossa Suomen tulee ottaa vahvimpien toimijoiden intressit huomioon tai idealismina, jota moraaliset periaatteet ja valtion oma etu ohjaavat. Suhtautumisesta suomettumiseen on tullut talvisodan tapaan peruste, jonka varaan turvallisuuspoliittinen ajattelu voidaan rakentaa.

Venäjän vahvistuessa on myös myöhäissuomettumisen väitetty viime vuosina vahvistuneen. Vaikka 2000-luvun suomettuminen ei ole samalla tavalla tukahduttavaa, Venäjän demokratiasta ei olla julkisesti yhtä huolissaan kuin vielä presidentti Jeltsinin aikana. Ulkopoliittisessa keskustelussa tämä ilmapiiri näkyy tiettynä eristäytymisstrategiana: Suomen tulee välttää jyrkkiä kannanottoja kansainvälisissä keskusteluissa, kahdenväliset suhteet ovat aiempaa tärkeämpiä ja halu päästä kansainvälisen politiikan ytimiin laantuu. Tämän politiikan nähdään johdonmukaisesti sopivan periferiselle Suomelle. Esimerkiksi Venäjän, Yhdysvaltojen tai Kiinan arvostelemista pidetään Suomessa sopimattomana, toisin kuin muissa Euroopan maissa.

Toisaalta juuri tätä politiikkaa vastustetaan suomettumisen kokemuksilla. Suomettuminen sopii hyvin vasta-argumentiksi sekä niille, jotka haluavat tiivistää läntistä yhteistyötä että niille, joiden mielestä vanhakantaisesta geopolitiikasta pitäisi irtaantua. Esimerkiksi Nato-jäsenyyden puolesta voidaan argumentoida sillä perusteella, että Nato-jäsenyys estää suomettumisen toistumisen. Vastaavasti Nato-jäsenyyden voidaan nähdä päinvastoin edustavan uudenlaista suomettumista, jossa Suomi hakeutuu sotilaallisesti vahvojen maailmanvaltojen kainaloon. Esimerkiksi yksittäisiä poliitikkoja on julkisuudessa kritisoitu arvioimalla, että he eivät olisi Yhdysvaltain johdon mieleen. Aivan samalla tavalla neuvostovastaisuutta käytettiin poliittisena leimana.

Suomettumisen ja talvisodan ristipaineessa

Suomettumisen ja talvisodan traumat kytkeytyvät toisiinsa ja niiden pohjalta voidaan muodostaa turvallisuuspoliittisen ajattelun päälinjoja. Suhteessa talvisotaan kiinnostavin jakolinja kulkee siinä, nähdäänkö talvisodan kokemusten puhuvan sotilaallisen voiman puolesta vai sitä vastaan. Suhteessa suomettumiseen keskeisin kahtiajako on taas siinä, nähdäänkö suomettuminen menestyksellisenä vai eettisesti kyseenalaisena toimintana. Vastaamalla näihin kahteen kysymykseen muodostuu ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelun neljä pääsuuntausta, joiden välillä ratkaistaan suomalaisen ulkopolitiikan linja.

Voimapoliittisessa ajattelussa talvisodan nähdään osoittaneen, että Suomi selviää vain sotilaallisesti varustautumalla ja suomettumiseen suhtaudutaan hyvin torjuvasti. Tämä suuntaus on vahvimmillaan poliittisessa oikeistossa, joka myös kannattaa Nato-jäsenyyttä. Tämän suuntauksen tulkinnoissa suomettumista on koetettu selittää parhain päin vasemmistolaiseksi ilmiöksi, vaikka se vaikutti kaikkien poliittisten puolueiden sisällä. Voimapoliittisen suuntauksen näkökulmasta talvisota päättyi vasta Neuvostoliiton hajoamiseen, mikä tekee siitä henkisesti voitetun sodan.

Toisessa suuntauksessa jaetaan talvisodan opetus varustautumisen mielekkyydestä, mutta suomettuminen nähdään menestyksellisenä toimintamallina. Tämän reaalipoliittisen ajattelun mukaan Suomi tarvitsee sekä vahvan ja itsenäisen puolustuksen että viisasta geopoliittista ajattelua. Suomettumisen ajasta mieluiten vaietaan yhteisen hyvän nimissä.

Kolmannessa suuntauksessa suomettuminen nähdään hyväksyttävänä toimintatapana, mutta talvisodan opetuksen nähdään varustautumisen sijaan puhuvan Venäjän kanssa tehtävän yhteistyön puolesta. Tässä diplomaattisessa ajattelussa on eniten kaikuja Kekkosen ajoilta ja se on luonteva vastus juuri voimapoliittiselle ryhmälle.

Neljännessä suuntauksessa on samanlaista idealismia kuin voimapoliittisessa ryhmässä suhteessa suomettumiseen mutta vastaavasti talvisodan militaristisia tulkintoja vierastetaan, kuten diplomaattisessakin ajattelussa. Tämän idealistisen ryhmän näkökulmasta ulkopolitiikan painopisteiden tulisi olla kansainvälisessä yhteistyössä, kehityskysymyksissä ja globaalien ongelmien ratkaisussa. Keskeisin vastus on reaalipoliittinen suuntaus, joka pyrkii ulkopolitiikassa eristäytymään muusta maailmasta.

Suhtautuminen talvisotaan ja suomettumiseen näyttäisivät tällä hetkellä seuraavan keskeisiä jakolinjoja suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa. On kuitenkin kiinnostavaa pohtia, millaisia muutoksia näissä linjoissa on tapahtumassa. Suomettumisen kritiikki on viime vuosina vahvistunut, kun samaan aikaan talvisodan merkitys poliittista keskustelua selittävänä tekijänä on vähentynyt. Sen sijaan, että ulkopoliittista linjaa mietittäisiin kansallisena turvallisuuspolitiikkana, painopiste on siirtynyt enemmän kansainväliseen yhteistyöhön.

Esimerkiksi Nato-keskustelussa monet jäsenyyden kannattajat ovat viime vuosina yhä enemmän korostaneet, ettei ratkaisua tarvittaisi maanpuolustuksen vaan ylipäätään integraation tai jopa kustannussäästöjen takia. Kertomus yksin jäävästä Suomesta ei ole enää uskottava. Kun Nato-jäsenyyden kannatus ei ole kymmenen vuotta kestäneen aktiivisen keskustelun aikana juurikaan vahvistunut, voidaan pohtia riittikö EU-jäsenyys tukahduttamaan talvisodan trauman. Toisaalta suomettumisen jälkipyykki on alkanut vaikuttaa suomalaisten ajatteluun. Ei ole mitenkään mahdotonta, että kielteinen suhtautuminen suomettumiseen heijastuu ylipäätään kielteisyytenä sotilasliittoihin: Naton ja Neuvostoliiton välillä ei nähdä riittävän suurta eroa.

Uhkakuvat sisäpolitiikassa

Turvallisuuspoliittinen ajattelu eroaa merkittävästi monesta muusta politiikan osa-alueesta spekulatiivisuutensa takia. Turvallisuuspolitiikkaa dominoivat uhkakuvat - enemmän tai vähemmän sepitteelliset tulevaisuuden skenaariot, joihin kansakunta koettaa varautua. Kun talvisodan trauma oli turvallisuuspoliittista ajattelua hallitseva tekijä, uhkakuvat olivat lähes yksinomaan sotilaallisia. Turvallisuuspolitiikan keskeisin tekijä oli eliminoida sodan uhka jo ennalta: tarvittiin alueellinen maanpuolustus, laaja asevelvollisuus ja puolustuskyvyn julistettiin olevan "itsenäinen ja uskottava", mikä tekisi vieraalle valtiolle Suomeen hyökkäämisestä mahdollisimman epämukavaa.

Talvisodan trauman heikkeneminen alkoi Neuvostoliiton hajottua - vihollista ei enää ollut. Samoihin aikoihin sodan kuvan huomattiin muuttuneen: valtioiden välisten sotien sijaan uudet sodat olivat valtioiden sisäisiä konflikteja. Pian ryhdyttiin puhumaan jo uusista uhkista: ympäristöongelmista, terrorismista, rikollisuudesta, epidemioista ja hajoavista valtioista. Nämä uhkat ylittävät kansallisvaltioiden rajat eikä niitä vastaan voi varustautua sotilaallisesti.

Suomi oli vuosikymmeniä varautunut sotimaan talvisodan uudelleen, eikä turvallisuuspoliittisen ajattelun uudistaminen ole onnistunut hetkessä. Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisille selonteoille on ollut jo pitkään leimallista niiden kahtiajakoisuus. Selonteon alkuosassa on turvallisuusympäristön analyysi, joka perustuu varsin realistiseen kuvaan muuttuneesta maailmasta. Keskeinen johtopäätös on perinteisen, valtioiden välisen sodan uhkan väistyminen. Selonteon johtopäätökset ovat kuitenkin yhä edelleen vanhasta maailmasta ja niissä linjataan puolustusvoimien asehankintoja ja organisaatiomuutoksia ilman, että niillä on sanottavaa yhteyttä ulkomaailmaan.

Uhkakuvien muuttuminen johtaa kuitenkin väistämättä muutoksiin myös puolustuspolitiikassa. Sodan ajan teoreettista miesvahvuutta on laskettu jo useita kertoja puuttumatta lainkaan yleiseen asevelvollisuuteen: käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että varusmiehiä koulutetaan turhaan, kun varusteitakaan ei riitä kaikille. Samaan aikaan suomalainen yhteiskunta on haavoittuvainen 2000-luvun uhkille, joihin armeija ei voi tarjota vastausta.

Suomettumisen aikana tilanne oli tietenkin toinen. Lähtökohtana oli Neuvostoliiton todellisiin tai kuviteltuihin sotilaallisiin turvallisuustarpeisiin reagoiminen. Suomen keskeisin tavoite kylmän sodan aikana oli välttää suursodan syttyminen ja viime kädessä sen ulkopuolella pysytteleminen. Tähän pyrittiin ennen muuta ottamalla huomioon Neuvostoliiton intressit. Suomi on joutunut sotaan vain osana laajempia konflikteja, joten kansainväliseen politiikkaan ei voitu suhtautua välipitämättömästi.

Talvisodan trauman hellittäessä ja suomettumisen traumaa käsiteltäessä myös uhkakuvia tullaan tarkastelemaan uudesta näkökulmasta. Sen sijaan, että Suomen pitäisi ankkuroida oma turvallisuutensa suurvaltojen sotilaspoliittisiin intresseihin, painopisteeksi voidaan asettaa suomalaisten arkipäivän turvallisuus. Suomettumisen seurauksena syntyi häpeällinen kulttuuri, jossa vieraan vallan intressit johdattelivat sisäpoliittista päätöksentekoa. Selkeä johtopäätös kylmän sodan Suomesta on sellaisen ajattelun vahvistuminen, jossa voimapolitiikan sijaan korostetaan toisenlaista yhteistyötä: talouden, kulttuurin ja kansalaisten vuoropuhelua yli rajojen.

Oleellista on myös kiinnittää huomiota vanhentuneisiin ja kuvitteellisiin uhkakuviin. Turvallisuuspoliittista keskustelua käydään paljolti mielikuvilla ja epätäsmällisillä kielellisillä viittauksilla. Tunnistamalla keskustelun taustalla vallitsevia suurempia ajattelutapoja, kuten talvisodan ja suomettumisen traumoja, voitaisiin yksittäisiä argumenttejakin lukea täsmällisemmin. Tällainen avoimuus tekisi tilaa paremmalle turvallisuuspoliittiselle keskustelulle. Päättäjien pitäisikin turvallisuuspolitiikassa pystyä paremmin kertomaan, millaiseen näkemykseen maailmasta ja historiasta he perustavat ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajattelunsa.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt teoksessa EU-Suomen turvallisuuspolitiikka (Suomen Sadankomitealiitto ja Suomen Rauhanliitto -YK-yhdistys. Helsinki 2008, s. 20-29.)