> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Irakin sodan ja rauhanmarssien jälkilöylyissä

Irakin sodan vastaisiin mielenosoituksiin osallistui enemmän ihmisiä kuin kertaakaan sitten 1980-luvun alun. Sota Irakissa näyttää päättyneen, mutta jatkuuko rauhanliikkeen nousukausi?

Irakin sodan vastainen toiminta alkoi puoli vuotta ennen sodan syttymistä. Hyökkäystä ennakoitiin jo Afganistanin sodan aikana mutta rauhanliike alkoi valmistautua kampanjaan alkusyksystä 2002. Helsingissä perustettiin Ei Iskua Irakiin -verkosto, johon liittyi lopulta viitisenkymmentä järjestöä ja vastaavia rauhanryhmiä toimii lukuisissa muissakin kaupungeissa.

Ryhmän toiminta keskittyi alkuvaiheessa osallistujien kokoamiseen ja yhteisen rauhanvetoomuksen laatimiseen. Adressin allekirjoitti lopulta hieman yli 10 000 suomalaista. Samalla adressitekstillä pärjättiin sodan loppuun saakka: osittain siitä syystä, että uuden poliittisen tekstin kirjoittaminen verkoston hyvin erilaisten osallistujien kesken osoittautui mahdottomaksi.

Vaatimusten kärki kohdistui siihen, että sota ei ole oikea tapa ratkaista Irakin ongelmia, tapahtuisi se sitten YK:n mandaatilla tai ilman. Sotatoimet pahentaisivat kärsivien irakilaisten tilannetta eikä demokratiaa voi viedä pommeilla. Sadankomitea ja Rauhanliitto korostivat omissa kannanotoissaan joukkotuhoaseiden riisumista YK:n puitteissa ja nostivat esiin maailmanlaajuisen aseistariisunnan mahdollisuuden. Suomen ei tietenkään haluttu tukevan hyökkäystä.

Lokakuussa YK:n päivän perinteisessä rauhankulkueessa oli kolmisensataa osallistujaa ja marraskuun lopussa Ei iskua Irakiin -ryhmän mielenosoitukseen lähti purevassa pakkasessa viisisataa pääkaupunkilaista. Seuraava suurmielenosoitus päätettiin järjestää 15. helmikuuta, jolloin Firenzessä pidetyn Euroopan Sosiaalifoorumin kehotuksesta vietettiin sodanvastaista toimintapäivää.

Media kiinnostui sodanvastaisesta liikkeestä yhä enemmän ja 15.2. marssia mainostettiin laajalti niin lehdistössä, radiossa kuin televisiossakin. Siitä huolimatta järjestäjiä odotti Rautatientorilla iloinen yllätys, kun paikalla oli 15 000 sotaa vastustavaa suomalaista. Lisäksi muilla paikkakunnilla järjestettiin pienempiä mielenosoituksia. Sodan syttymistä seuraavana iltana Helsingissä marssi viitisen tuhatta rauhan ystävää ja seuraavana lauantaina 22.3. lyötiin osallistujaennätykset: Senaatintorilla vastusti Irakin sotaa yli 20 000 ihmistä.

Toiminnan organisoinnista vastasivat etupäässä rauhanjärjestöt. Esimerkiksi lehdistötiedotus oli kokonaan Rauhanliiton vastuulla. Myös Sadankomitea ja Rauhanpuolustajat näkivät rutkasti vaivaa mielenosoitusten järjestämisessä. Ryhmän muista järjestöistä korkeinta profiilia piti Sosialistiliitto, jonka aktiivit jakoivat ahkerasti lennäkkejä, huudattivat yleisöä marsseilla ja tekivät talkootyötä. Ei pidä myöskään väheksyä lukuisten yksittäisten aktiivien panosta.

Valtavasta työmäärästä huolimatta työ tuntui kaatuvan muutamien aktiivien vastuulle. Mielenosoitusten alla toimittajat pitivät Rauhanaseman puhelimet kuumina ja marsseilla vallitsi hilpeä sekasorto järjestäjien yrittäessä saada toisiinsa yhteyttä metelin ja katkeilevien kännykkäkentien puristuksessa. EII-ryhmässä tuskailtiin erityisesti heikkoja turvallisuusjärjestelyjä: suurimmissa mielenosoituksissa oli järjestysmiehiä vähemmän kuin yksi tuhatta osallistujaa kohden. Onneksi mitään ikävää ei sattunut.

Rauhanmarssien uusi tuleminen

Suurten rauhankulkueiden yhteydessä on toistuvasti pohdittu, mistä niiden suuri suosio oikein johtui. Onko poliittinen kulttuuri muuttunut Suomessa suopeammaksi mielenosoittamiseen?
Yhtenä selityksenä on esitetty globalisaatiokriittisen liikkeen rantautuneen Suomeen sodanvastaisin tunnuksin. Tämä tulkinta lienee kaukaa haettu, koska mielenosoittajat edustivat suomalaisia aivan laidasta laitaan. Mikään globalisaatiokriittinen toiminta ei ole saanut tällaisia väkijoukkoja liikkeelle. Myös mielenosoitusten toimintamuodot ja organisointi poikkesivat selvästi siitä, mihin esimerkiksi EU-huippukokousten liepeillä järjestetyissä karnevaaleissa on nähty. Järjestäjäpohja oli itseasiassa hyvin samanlainen kuin takavuosina: rauhanjärjestöt ja laitavasemmisto. Oman lisänsä rauhanrintamaan toivat maahanmuuttajat mutta globalisaatiokriittiset järjestöt eivät juurikaan osallistuneet toiminnan organisointiin.

Marssien suuri suosio johtuikin ennen muuta Yhdysvaltojen läpinäkyvästä sotapolitiikasta ja suomalaisten tuohtumuksesta. Poliittinen asetelma ei jättänyt kenellekään epäselväksi, että presidentti Bush halusi hyökätä Irakiin eikä Yhdistyneiden kansakuntien annettu ratkaista kriisiä rauhanomaisesti. Väitettyjä joukkotuhoaseita ei löytynyt, yhteys Irakin öljyn hallitsemiseen näytti ilmeiseltä ja ennen muuta YK:n turvallisuusneuvosto ei hyväksynyt sotatoimia.

Niin rauhanliikkeelle kuin Suomen hallitukselle YK:n syrjäyttäminen antoi tukevan selkänojan vastustaa sotaa. Rauhanliike olisi joka tapauksessa kritisoinut hyökkäystä, koska turvallisuusneuvosto olisi toiminut YK:n peruskirjaa vastaan, jos se olisi taipunut Yhdysvaltain painostukseen. Mutta monien oli helpompi osallistua, kun sekä YK että hallitus olivat sotaa vastaan.

Rauhantapahtumien osanottajamäärät laskivat nopeasti sodan edetessä. Sodanvastaisen liikkeen vaatimus sodan pysäyttämisestä osoittautui amerikkalaisten edetessä epärealistiseksi ja Irakin valtion hajottua suorastaan mahdottomaksi. Huhtikuun alkupuolella päätettiin vaatia miehityksen lopettamista ja Irakin demokratisointia YK:n valvonnassa. Tämä viesti ei kuitenkaan saanut yhtä vahvaa vastakaikua ja valtakunnallinen suurmielenosoitus typistyi 26.4. kahdensadan sinnikkäimmän kaupunkikävelyksi. Sodanvastaisen liikkeen huippukautta kesti helmi-maaliskuun ajan, jolloin sodan uhka ja sotatoimet pysyivät uutisten ykkösaiheina.

Oliko rauhanliike väärässä?

Kun Saddamin hallinto kaatui irakilaisten riemuitessa, heräsivät mediassa kysymykset, olivatko mielenosoittajat väärässä. Ylipäätään väitteet siitä, marsseilla haluttiin tukea Irakin diktatuuria ovat törkeitä. Oli alusta asti selvää, että Yhdysvallat tulee, ainakin sotilastermein ajateltuna, voittamaan sodan ja Irakin diktatuurin sortuminen on itsessään hyvä asia.

Rauhanliikkeen viesti oli koko ajan se, että ongelmat Irakissa ja Lähi-idässä pikemminkin pahenevat hyökkäyksen jälkeen. Sodan aiheuttamat tuhotkaan eivät olleet niin vähäisiä kuin Washington etukäteen esitti. Pääosa uhreista ei syntynyt pommitusten vaan maan sisäisen sekasorron takia, kuten rauhanpiireissä arvioitiin. Ikävänä yllätyksenä tuli ryöstely ja sen myötä kulttuuriperintöön kohdistuneet tihutyöt.

Sodanvastainen liikehdintä ei jäänyt turhaksi, vaikka sota lopulta syttyi ja Yhdysvallat miehitti Irakin. Kansainvälisen rauhanliikkeen joukkovoima kantaa hedelmää tulevaisuudessa ja varmasti vaikuttaa Yhdysvaltain hallinnon tuleviin toimiin ja esimerkiksi Irakin miehitykseen. Voidaan myös spekuloida sillä, kuinka paljon rauhanliike vaikutti sotatoimien ja pommitusten kulkuun. Erityisesti kritiikki Yhdysvaltain sisällä on ollut rajua, eikä maan ulkopolitiikka voi olla reagoimatta kasvavaan kansainväliseen arvosteluunkaan.

Suomessa rauhanliikkeen toimintaa Irakin sodan alla voi pitää jopa pienenä voittona. Suomen hallituksen kanta Irakin sotaan oli vielä joulukuussa 2002 kovin epävarma. Hallitus epäröinneistään huolimatta lähti kuitenkin mielenosoittajien linjoille ja otti maaliskuussa kantaa sotaa vastaan. Suomi tuomitsi hyökkäyksen ilman YK:n valtuutusta ja piti sotaa valitettavana. Ei iskua Irakiin -verkostossa Suomen lausunto ei kaikkia tietenkään miellyttänyt, mutta asiasisällöltään se oli aivan eri maata kuin esimerkiksi Virossa.

Irakin sota nostettiin myös yhdeksi eduskuntavaalien näkyvimmistä kiistoista, mihin suuret mielenosoitukset osaltaan vaikuttivat. Vaalit voittanut Anneli Jäätteenmäki hyödynsi sodanvastaista mielipidettä vaalikamppailussa ja muun muassa pahoitteli eräässä haastattelussa, että ei ehtinyt 15. helmikuuta järjestettyyn rauhankulkueeseen. Marsseilla toki nähtiin muita valtakunnallisesti merkittäviä poliitikkoja ja ministereitä. Kenties suhtautuminen Irakin sotaan ja hyvin sujuneet marssit vaikuttivat myös vaalitulokseen.

Tulkinnat Irakin sodasta

Sodanvastaisen liikkeen piirissä on esitetty useita erilaisia tulkintoja niin Irakin sodasta, sen tapahtumista, rauhan mahdollisuuksista ja tulevasta kehityksestä. Ei iskua Irakiin -verkoston piirissä toimivat maahanmuuttajat toivat keskusteluun hyviä näkökulmia, jotka osin perustuivat henkilökohtaisiin kontakteihin Irakissa. Lisäksi Internetin ja sähköpostilistojen kautta saatiin runsaasti sellaista informaatiota, jota ei suomalaisessa mediassa noteerattu. Osa tästä uutistulvasta oli tosin kovin kyseenalaista: esimerkiksi antautuvien irakilaisten teloittaminen "todistettiin" suttuisella valokuvalla, joka välitettiin maailmalle Taleban Press -nimisen tietotoimiston kautta.

Keskeisin ja useimmin toistettu selitys Irakin sodalle oli sodanvastaisessa liikkeessä tietysti öljy. Irakissa sijaitsee 16 prosenttia maailman tunnetuista öljyvaroista ja kontrolloimalla Irakin öljyhanoja Yhdysvallat voi varmistaa edullisen öljyn virtaamisen vaikka Opec nostaisi barrelin hintaa rajustikin. Sodan aikana liittouman joukot varmistivat öljykenttien turvallisuuden ensin ja esimerkiksi Irakin hallintorakennuksista vain öljyministeriö säästettiin pommituksilta.

Öljy-argumentin käyttöön liittyy kuitenkin rauhanliikkeen kannalta merkittäviä ongelmia. Ensinnäkin naftan ostaminen diktatorisesta Irakista olisi kuitenkin kai moraalisesti tuomittavampaa kuin länsimaisilta öljy-yhtiöiltä. Toisaalta Yhdysvallat on toistuvasti korostanut, että irakilaiset saavat pitää öljytulot itsellään. Tällöin Yhdysvaltain ongelmana onkin taloussaarto, joka rajoittaa maailmanmarkkinoille tulevan öljyn määrää.

Öljy varmasti vaikutti sodan julistamiseen ja siihen, että hyökkäyksellä oli kiire, mutta ei selitä koko operaatiota. Ironista kyllä, monet aktivistit vaativat saarron täydellistä purkamista vielä ennen sotaa, mutta miehityksen myötä YK:n taloussaarto nöyryyttääkin sopivasti Yhdysvaltoja. Huomio kannattaisi kiinnittää ensisijaisesti siihen, miten Yhdysvallat on perustellut sotaa sekä kansainvälisillä että kotimaisilla areenoilla ja analysoida näitä väitteitä. Näin voidaan ymmärtää myös Yhdysvaltain politiikkaa maailmankolkissa, joissa öljyesiintymiä ei ole.

Varsinkin syksyllä sotaa perusteltiin Irakin joukkotuhoaseohjelmilla, mutta kieli kellossa muuttui, kun asetarkastukset eivät johtaneetkaan toivottuihin tuloksiin. Rauhanliike yritti tukea asetarkastuksia ja käyttää tilannetta hyväkseen vaatiakseen maailmanlaajuista aseistariisuntaa. Näyttääkseen esimerkkiä Yhdysvaltain pitäisi aloittaa oman arsenaalinsa vähentäminen ja muiden maiden seurata perässä. Tällaista keskustelua ei syntynyt, koska joukkotuhoaseet eivät kuitenkaan olleet varsinainen syy Irakin sotaan ja kaikki osapuolet tiesivät tämän hyvin.

Yhdysvaltain valta-aseman pönkittäminen ja terrorismin vastustaminen ovat ilmeisiä taustatekijöitä Irakin sodassa - Saddamilla ei ollut yhteyksiä al-Qaidaan mutta palestiinalaisiin ääriryhmiin kylläkin. Haasteellisin kysymys rauhanliikkeelle liittyy kuitenkin vapauteen ja demokratiaan, joita Yhdysvallat lupasi Irakissa edistää sotatoimilla. Yhdysvallathan ei ole politiikassaan mitenkään looginen, koska sen liittolaisiin lukeutuu useita Irakiin verrattavia diktatuureja. Siitä huolimatta Saddamin vallan luhistuminen oli hyvä asia ja miehitys antoi avaimet demokraattisiin uudistuksiin. Mutta vähentääkö tällainen maailman hyväntahtoinen uudelleenjärjestäminen pitkällä tähtäimellä sotia, terrorismia tai sortoa? Epäilen.

Rauhanliikkeen pitäisi nyt pystyä haastamaan se maailmanpoliittinen Pax Americana -visio, jota Washingtonissa valtaapitävät äärikonservatiivit vaalivat. Valtio-opin dosentti Mika Ojakangas on arvioinut (HS 18.4.2003), että etupäässä Paul Wolfowitzin ideoiman maailmanhallinnan mukaan Yhdysvallat pyrkii muuttamaan maailmaa moraalisen näkemyksensä pohjalta. Amerikkalaisten tehtävä on puolustaa koko ihmiskuntaa pahaa vastaan. Maailman pahuus määritellään vailla empatiaa pommikoneen tähtäimestä katsottuna. Unilateralistinen ja aggressiivinen ulkopolitiikkaa tulevat jatkumaan ja Irakin sodan pääasiallinen viesti muille arabimaille on: teidän vuoronne tulee seuraavaksi.

Kesä koittaa, loppuuko toiminta?

Irakin sodan päätyttyä suuria rauhanmielenosoituksia on turha odottaa. Kesän aikana kansalaisjärjestöjen toiminta ylipäätään hiljenee ja syksyyn mennessä maailmanpoliittinen tilanne ehtii taas muuttua. Rauhanliikkeen suuret poliittiset haasteet tulevat liittymään muuhun kuin Irakin kriisiin.

Keskeinen kysymys sodan päätyttyä on se, jatkaako Yhdysvallat terrorisminvastaista sotaa tavoittenaan järjestää koko Lähi-itä uudelleen. Tuleeko Irakista sillanpääasema, josta painostetaan Syyriaa ja Irania? Monet Yhdysvaltain äärikonservatiivit vaativat jo hyökkäyksen jatkamista Syyriaan ja perustelevat tätä Israelin tukemisella. Myös Pohjois-Korean tilanne vaikuttaa huolestuttavalta.

Ei iskua Irakiin -verkoston toiminta lopahtaa väistämättä Irakin tilanteen vakiintuessa, vaikka miehityshallinnon lopettaminen pysyy rauhanliikkeen tavoitteena. Paljon riippuu siitä, millaisen roolin YK saa Irakissa ja miten maan demokratisointi onnistuu. Käytännössä joukkoliikkeen rakentaminen Irakin ongelmien ratkaisemiseksi on hankalaa, koska näkemykset yli 50 järjestön verkostossa ovat hyvin erilaisia.

Ryhmän ensisijainen tehtävä oli kuitenkin järjestää suurmielenosoituksia ja siinä se onnistui yli odotusten. Kaikki marsseja järjestäneet ja niihin osallistuneet voivat olla tyytyväisiä siitä, että olivat mukana rauhanliikkeen uudessa nousussa ja näyttivät maailmalle, ettei sotaa käyty meidän nimissämme.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Pax-lehdessä (2/2003)