> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Ilmaista työtä yhteiskunnan hyväksi

Siviilipalveluksen poliittisia kiistakysymyksiä ovat ennen muuta palvelun pituus ja asuntotilanne. Kolmas keskeinen ongelma on sivareiden tekemän työn väheksyminen.

Siviilipalveluslakia käsiteltiin eduskunnassa viimeksi syksyllä 2000. Tuolloin hallituksen esitys sivarin lyhentämisestä 12 kuukauteen kaatui niukasti ja Amnesty jatkoi suomalaisten totaalikieltäytyjien adoptoimista mielipidevangeiksi. Eduskunnassa on puolen vuoden sisällä jätetty parikin lakialoitetta, joissa asumiskustannukset siirtyisivät valtion maksettavaksi. Varsinkin pääkaupunkiseudun kalliit vuokrat ovat aiheuttaneet sen, että palveluspaikat kieltäytyvät sivareiden asumiskulujen maksamisesta ja muun muassa Helsingin kaupunki kiersi lakia useita vuosia järjestelmällisesti.

Koska asuinkustannukset vaihtelevat rajusti, siviilipalvelusmiehen kokonaiskustannuksia on vaikea arvioida. Lasketaan, että yksi sivari maksaa palveluspaikalle päivässä 16 - 33 euroa, kun varusmiehen kouluttamiseen käytetään 34 euroa päivässä. Vuosittain siviilipalveluun hakeutuu noin 2 500 nuorta ja sivarin suosio on kasvussa. Voidaan syystäkin puhua merkittävästä ja lähes ilmaisesta työvoimasta, joka hoitaa lukemattomia julkisen sektorin tehtäviä. Usein sivarit työskentelevät juuri sellaisilla aloilla, jotka kärsivät työvoiman vähyydestä ja vakituisen henkilökunnan uupumisesta. Silti sivarin työtä ei haluta arvostaa.

Siviilipalvelusmiehiä ei yleensä pidetä työyhteisön tasaveroisina jäseninä. Pienissäkin organisaatioissa heitä saatetaan kutsua etunimen sijaan vain "sivareiksi" eikä heitä oteta mukaan henkilökunnan yhteistoimintaan tai pahimmillaan perehdytetä edes työtehtäviinsä. Jos työpaikalla on erilaisia harjoittelijoita, sivarit asettuvat luontevasti heidän asemaansa. Parhaimmillaan siviilipalvelusmies saa samat edut ja kohtelun kuin määräaikaiset työntekijät, mutta tällaiseen asemaan päästäkseen hänen täytyy osoittaa ammattitaitonsa.

Kahden kerroksen väkeä

Siviilipalvelusmiehet jakautuvat eriarvoisiin ryhmiin, mitä pidetään yhtenä nykyjärjestelmän ongelmana. Huonoimmassa asemassa ovat ne miehet, jotka eivät saa palveluspaikkaa lainkaan vaan työskentelevät 13 kuukautta Lapinjärven siviilipalveluskeskuksessa. Tämä legioonaksi ristitty joukko pitää sisällään runsaasti helsinkiläisiä, jotka eivät saa paikkaa kotiseudultaan. Joukossa on toki myös miehiä, jotka eivät selviäisi tavanomaisesta sivarista kunnialla.

Toisen ääripään muodostavat koulutetut, usein akateemiset siviilipalvelusmiehet, jotka hankkivat omatoimisesti palveluspaikan omalta alaltaan. Heillä on varaa vaatia työnantajalta kunnollista kohtelua, kelvollista asuntoa ja ylimääräisiä lomapäiviä - lisäksi sivariaikana saatu työkokemus auttaa heitä uralla eteenpäin. Esimerkiksi tietokonealaa opiskelevista sivareista on jopa pulaa.

Tätä kirjavuutta on kritisoitu voimakkaasti vuosien mittaan. Päättäjät haluaisivat tavalla tai toisella varmistaa, että kaikki siviilipalvelusmiehet tekisivät samanlaista tai ainakin yhtä raskasta työtä. Vaatimus on kummallinen, koska sotaväessä tehtävät vaihtelevat aselajista ja sotilasarvosta riippuen huomattavasti enemmän. Esimerkiksi autonkuljettajien, lääkintämiesten tai upseerikokelaiden palvelus ei rasittavuudeltaan juuri muistuta vaikkapa pioneerien tai laskuvarjojääkärien koulutusta. Tätä ei kuitenkaan nähdä ongelmana, koska siviilipalvelusta käsitellään eduskunnassa yhteiskunnallisena rangaistuksena ja asepalvelusta vastaavasti hyödyllisenä työnä - tilanteen voi nähdä toisinkin päin.

Sivarilaki rajoittaa hyödyllistä työtä

Yksityisoikeudellisten yhdistysten on vuoden 2000 lakiuudistusten jälkeen helpompi palkata sivareita, mutta palveluspaikkojen tarjontaa voitaisiin lisätä vielä runsaasti, esimerkiksi kehitysyhteistyötehtävissä. Laissa on myös rajoitettu työskentelyä estämällä palvelun suorittaminen entisen työnantajan alaisuudessa. Sama rajoitus koskee myös opiskelun tai muun syyn takia muodostunutta kiinteää suhdetta. Asian harkitsee tapauskohtaisesti Lapinjärven sivarikeskus.

"Siviilipalvelusvelvollista ei saa määrätä suorittamaan siviilipalvelusta työnantajansa palvelukseen. Sama koskee palveluspaikkaa, johon palvelusvelvollisella on opiskelun, entisen työ- tai virkasuhteen taikka muun syyn vuoksi kiinteä suhde."

Pykälän tarkoituksena on asettaa sivarit samalle viivalle palveluspaikkoja jaettaessa, mutta käytännössähän tämä ei toteudu. Pikemminkin se johtaa tilanteeseen, jossa eri alojen opiskelijat ja jopa ammattilaiset joutuvat hakemaan samoihin tehtäviin kuin kouluttamattomat sivarit, vaikka heillä muuten olisi paikka tiedossa. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla palveluspaikkoja on ylipäätään vähän ja oman alan työkokemus vähentää vaihtoehtoja entisestään.

Siviilipalvelusmiesten pitää hankkia työpaikkansa itse. Palveluspaikkojen määrä ei ole suinkaan vakio vaan monet julkisen sektorin laitokset ottavat juuri haluamansa nuoren eivätkä aktiivisesti etsi sivareita. Käytännössä kouluttamattoman nuoren on hyvin vaikea saada palveluspaikkaa, jos hänellä ei ole mitään yhteyttä työnantajaan. Tällainen yhteys voi taas olla juridinen este paikan saamiseen.

Pykälän tarkoituksena on ilmiselvästi estää akateemisten sivareiden pääseminen helpolla mutta se johtaa siihen, että avonaisista paikoista kilpailevat myös sellaiset miehet, jotka olisivat voineet hankkia paikan muualta. Työnantajille pykälä on luonnollisesti vastenmielinen: tutun työntekijän tai opiskelijan palkkaaminen sivariksi olisi turvallinen ja varma valinta. Palveluspaikkojen tarjonta riippuu ratkaisevasti siitä, onko työhön oikea ihminen tarjolla.

Siviilipalveluslaki ei monessa suhteessa toteudu lainsäätäjien toivomalla tavalla. Palveluspaikkojen pitäisi vastata asumiskustannuksista mutta monet eivät hoida velvollisuuksiaan täysin. Samalla tavalla palveluspaikkoja rajoittava lainsäädäntö vain pahentaa pulaa vapaista paikoista. Käytännössä Lapinjärven koulutuskeskuksella ei ole mahdollisuutta tai edes halua valvoa, kuinka kiinteät suhteet palveluspaikan ja siviilipalvelusmiehen välillä ovat olleet. Siviilipalveluslain pitäisi huomioida sekä sivareiden että työnantajien näkökulmia entistä paremmin, jotta siviilipalveluksesta saataisiin täysi hyöty yhteiskunnalle. Laissa on runsaasti kuolleita kirjaimia, joiden korjaaminen on viime kädessä kiinni ainoastaan poliittisesta tahdosta.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Ydin-lehdessä (3/2002)