> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Koittaako vapaus hiekkasäkki päässä?

Irakin tilanne on pahasti karkaamassa miehittäjän käsistä. Kansannousu Fallujassa ja radikaalien shiiamuslimien raju vastarinta ovat tehneet Irakin tulevaisuudesta hyvin epävarman. Samalla sotakoalitioon kuuluvissa maissa on ilmennyt vakavia poliittisia vaikeuksia: keskeisiä kysymyksiä ovat jo pitkään olleet Irakin joukkotuhoaseisiin liittyvät valheet ja salailut sekä sodan ensiarvioita suuremmat kustannukset. Kenties vakavin kohu liittyy irakilaisten pidätettyjen kohteluun.

Uusin kriisi alkoi, kun mediaan levisivät sekä amerikkalaisten että englantilaisten sotilaiden ottamat kuvat irakilaisten vankien nöyryyttämisistä. Todistusaineisto pahoinpitelyistä, pidätettyjen häpäisystä ja kidutuksesta on vain lisääntynyt. Vanginvartijat ovat muun muassa pakottaneet miehet julkisesti masturboimaan ja makaamaan toistensa päällä. Tällaista kohtelua ei voi hyväksyä missään, mutta erityisen vakavaa se on arabimaissa. Homoseksuaalisuus on islamin vastaista ja arabimiehet pitävät nöyryyttävänä jo alastomana esiintymistä muiden miesten nähden.'

Kun tapauksia on tutkittu tarkemmin, teot eivät näytä vain muutamien pahatapaisten sotilaiden päähänpistoilta. Operaatioiden johdossa on laiminlyöty raportit vankiloiden oloista eikä sotilaita ole juurikaan koulutettu vanginvartijan tehtäviin. Epäiltyjen kuulusteluissa on tullut lisäksi esiin, että tiedustelupalvelujen edustajat olisivat toivoneet juuri tällaista kohtelua. Pidätettyjen pitäminen alastomana pelkät hiekkasäkit päässään tai naisten alusvaatteisiin puettuna on ollut osa kuulustelutekniikkaa, jonka uskotaan pehmentävän muslimit.

Tällainen toiminta rikkoo useita kansainvälisiä sopimuksia ja erityisen törkeää se on siksi, että kohteena ovat puolustuskyvyttömät vangit. Kaiken taustalla näyttää olevan miehittäjien epätoivo estää Irakin ajautumista kaaokseen pidättämällä vähänkään epäilyttäviä irakilaisia summittaisissa ratsioissa. Arvioiden mukaan pidätettynä on 10 000 - 12 000 irakilaista, mutta toistaiseksi vain 1200 oikeudenkäyntiä on vuoden aikana järjestetty. Irakin vankilat alkavat muistuttaa pahamaineista Guantanamon leiriä, jonka vangit ovat kaikkien oikeudellisten säädösten ulkopuolella.

Miehittäjän syyllistyminen sotarikoksiin ja loukkauksiin ihmisyyttä vastaan ovat erityisen vakavia koko sodan oikeutukselle. Kun Irakin joukkotuhoaseet paljastuivat aikaa sitten huijaukseksi ja Saddam Husseinin yhteydet kansainvälisiin terroristeihin tekaistuiksi, jäljelle jäivät yhä argumentit vapauden ja demokratian tuomisesta Irakiin. Kun amerikkalaissotilaat häpäisevät pidätettyjä Saddamin ajan pahamaineisimmassa Abu Ghraibin vankilassa ja vallansiirron toteuttaminen on yhä hämärän peitossa, ei oikeutuksesta ole jäänyt juuri mitään jäljelle. Rikollinen sota näyttää rikolliselta koko maailman, ei enää vain rauhanliikkeen, silmissä.

Kun tässä tilanteessa pasifistilta kysytään, mitä pitäisi tehdä, on vastaaminen kovin vaikeaa. Yhdysvallat on Irakin politiikassaan tehnyt raskaita virheitä useiden vuosien ajan, eikä niiden korjaaminen käy hetkessä. Se on ainakin varmaa, että sotarikoksiin syyllistyneet tulee saattaa Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen. Ainakin Iso-Britannian sotilaiden, kenties näiden esimiestenkin, voi odottaa sinne myös joutuvan.

Kysymys vallansiirrosta, miehittäjien vetäytymisestä ja Yhdistyneiden Kansakuntien roolista ovat keskeisiä, kun pohditaan umpikujasta pääsyä. Ilman kansainvälistä tukea ja siviilikriisinhallintaa ei Kaksoisvirtainmaa varmasti rauhoitu. Vaikka kevään aikana sunni- ja shiiamuslimien vastarintaliikkeet ovat tehneet keskenään myös yhteistyötä, on Irakin etnisten, uskonnollisten ja poliittisten ryhmien välillä vakavia ristiriitoja ja jatkuvia yhteenottoja.

Miehitystä väkivalloin vastustavat vastarintaliikkeet eivät ole sellaisia tahoja, jotka olisivat kiinnostuneet ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia kunnioittavasta demokratiasta. Ne ovat osa ongelmaa, eivät sen ratkaisua. Veriteot eri uskonryhmien välillä, iskut YK:ta ja Punaista Ristiä vastaan sekä miehittäjien kanssa yhteistoimintaa tehneiden vainoaminen kertovat yksiselitteisesti, että Irakin väkivaltaiset vastarintaliikkeet eivät ole rauhanliikkeen kanssa samalla puolella. Irakin tulevaisuus ei voi rakentua näiden voimien varaan, vaan vetäytyviltä miehittäjiltä jäävän poliittisen tyhjiön olisi täytyttävä maltillisilla ja sovintoon pyrkivillä, eri kansallisuuksia ja uskontoja edustavilla kansanvaltaisilla ryhmillä.

Miehityksestä vapautuminen ja demokratian rakentaminen olisivat lujemmalla pohjalla, jos jo miehityksen vastustaminen perustuisi väkivallattomaan ja avoimeen toimintaan. Toimintatapoja on vaikea muuttaa siinä vaiheessa, kun miehittäjien sijaan vastarintaliikkeet kamppailevat vallasta keskenään. Tämä kamppailu tulisi käydä vaaliuurnilla, ei asein ja itsemurhaiskuin. Vajaat kuusikymmentä vuotta sitten intialaiset onnistuivat vapautumaan siirtomaavallasta gandhilaisen vastarinnan keinoin ja sama voi onnistua muillakin miehitetyillä alueilla. Turvautuminen aseisiin vain pitkittää vallansiirtoa, lisää sekasortoa ja vihaa eri ryhmittymien välillä.

Suhtautuminen väkivaltaiseen vastarintaliikkeeseen on jakanut sodanvastaista liikkeen mielipiteitä niin Suomessa kuin muissakin maissa. Esimerkiksi Sadankomitea on katsonut, että rauhanliikkeen tulisi johdonmukaisesti tuomita sekä miehittäjien että vastarintaliikkeiden väkivalta. Koska tähän eivät muutamat sodanvastaisia mielenosoituksia järjestäneet tahot ole suostuneet, on Sadankomitea jättäytynyt näiden kokoontumisten ulkopuolelle. Tämän tien on valinnut valtaosa Ei Iskua Irakiin -liikkeeseen vuosi sitten osallistuneista kansalaisjärjestöistä.

Tietysti seurauksena ei saa olla vaikeneminen Abu Ghraibin vankilasta, sanomalehdistön sensuroinnista tai amerikkalaisyritysten röyhkeydestä. Toisaalta rauhanliike ei saa ummistaa silmiään muilta ajankohtaisilta asioilta vain Irakin takia. Esimerkiksi touko-kesäkuun vaihteessa Sadankomitean vieraaksi tulee neljä indonesialaista keskustelemaan rauhaan ja poliittiseen islamiin liittyvistä kysymyksistä. Myös meillä Suomessa on paljon työtä tehtävänä: ensi syksynä eduskunnassa mitataan Suomen vakaumus liittyä Ottawan miinasopimukseen vuonna 2006, Nato-jäsenyydestä väännetään taas kättä ja toivoa sopii, että yleisestä asevelvollisuudestakin voitaisiin keskustella, edes joskus.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Pax-lehdessä (2/2004)