Elää ja potkii

Museot tarjoavat kävijöilleen teatteria, vuorovaikutteisuutta ja koettavaa kotieläimistä potkulautakierroksiin. Kalle Kallio tutustui eläviin museoihin.

Elävä museo taitaa olla yksi museomaailman kuluneimpia sloganeita, jota on lähes mahdotonta välttää selatessaan museoesitteitä ja verkkosivuja. Ulkomuseot, kuten Skansen, Sagalund, Stundars tai Kiili, ovat kautta aikojen luonnehtineet itseään eläviksi. Elävän museon nimeen tuntuvat vannovan myös uudet museokohteet, jotka katsovat museokentällä olevan vielä tilaa elämyksille. Esimerkiksi Rauman merimuseo, Forum Marinum, Suomen maatalousmuseo Sarka ja G.A. Serlachius -museo ovat mainostaneet itseään elävinä museokohteina.

Arkikielessä museo valitettavan usein värittyy negatiiviseksi sanaksi, joka liitetään kaikkeen tarpeettomaan ja käytöstä poistettuun. Elävään museokokemukseen vetoaminen tuntuu olevan ikään kuin yritys erottautua siitä museokuvasta, joka yleisöllä odotetaan valtavirran museoista olevan. Elävä museohan ei ole se hiljainen ja kuollut museopyhättö - vaikka sellaisia ei todellisuudessa olisi koskaan ollut olemassakaan.

Myös Pohjolan nimekkäin ulkomuseomies Artur Hazelius (1833-1901) halusi perustaa uudenlaisen museon Tukholmaan ja Skansen avautuikin vuonna 1873. Ulkomuseo saavutti nopeasti suuren suosion, mutta Hazeliuksen mielestä sieltä puuttui jotain. Vuonna 1898 hän toikin muusikoita ja käsityöläisiä elävöittämään museota, josta uhkasi tulla rakennustaiteellinen teemapuisto. Elävä museo on ollut käsitteenä olemassa ainakin toista sataa vuotta, ja sitä on käytetty kuvaamaan myös luonnontieteellisiä ja taidemuseoita. Tämä ei ole yllättävää, kukapa myöntäisi rakentaneensa kuolleen museon?

Museoiden näivettymiseen voi hakea syitä aina antiikista saakka. Museon esikuvana pidetään Museionia, muusien temppeliä, joka sijaitsi Aleksandrian kirjaston vieressä. Muistin jumalattaren Mnemosyneen tyttäristä tiedon muusat Kleio ja Urania ovat toki yhä edustettuina historiaa ja tähtitiedettä käsittelevissä museoissa, mutta viisi spontaanimpaa sisarta on suljettu lähes täysin museolaitoksen ulkopuolelle. Missä ovat runous ja musiikki? Missä komedia, tragedia ja tanssi?

Professori Axel Olai Heikel (1851-1924) on monella tapaa Hazeliuksen suomalainen vastine, kansatieteilijä joka perusti Seurasaaren ulkomuseon vuonna 1909. Skansen oli Seurasaaren esikuva ja Heikel sovelsi samoja periaatteita Helsinkiin avatussa ulkomuseossa. Hän aika ajoin jopa asui Niemelän torpassa, kutsui sanomalehdissä kaupunkilaisia kirkkokahveille ja järjesti mitä erilaisimpia tapahtumia. Esimerkiksi Eino Leino perusti vuonna 1912 Seurasaareen Helka-näyttämön. Yleisön puutteen vuoksi Kalevala-aiheiset esitykset jouduttiin lopettamaan, mutta teatteriperinnettä ovat Seurasaaressa sittemmin jatkaneet niin Ylioppilasteatteri 1960-luvulla kuin museon oma näytelmäseurue Palkolliset viime kesänäkin.

Seurasaaren ulkomuseosta vastaava yli-intendentti Riitta Ailonen tuntee kunnioitusta Heikeliä kohtaan, joka pyhitti 20 vuotta elämästään ulkomuseolle. Heikelin jälkeen museosta kantoi vastuun T.I. Itkonen, joka muun muassa kutsui saamelaisia Seurasaareen esittelemään kulttuuriaan. Sota- ja pula-ajan jälkeen ulkomuseossa alkoi kenties vilkkain kausi suurine tapahtumineen ja teemapäivineen, joista perinteiset juhannusjuhlat ovat jatkuneet näihin päiviin saakka. Jonkinlainen pysähdys tapahtui vasta 1970-luvun alussa: elävyyttä toivat enää kotieläimet, opaskierrokset ja kansantanssit.

- Tulin itse museon palvelukseen 70-luvun alussa ja silloin museon elävöittämiseksi tehtiin hyvin vähän, Riitta Ailonen muistaa. Kun elämyksellisyys nousi 1990-luvulla pintaan, Seurasaartakin herättiin jälleen tietoisesti kehittämään siihen suuntaan. Lapsille tarjottiin tonttukierroksia, suunniteltiin erilaisia tapahtumia ja kesänäytelmiä. Seurasaaren Joulupolku järjestettiin vapaaehtoisvoimin ensimmäisen kerran vuonna 1996 ja museon täyttäessä 90 vuotta koko kesän kattoi yhtäjaksoinen tapahtumien sarja.

Seurasaaresta on tehty elävää museota luottaen henkilökunnan pukeutumisen, kotieläinten, käsitöiden ja tapahtumien voimaan. Sama resepti on toiminut Heikelin ajoista lähtien, mutta yli-intendentti Riitta Ailonen korostaa museon seuraavan silti aikaansa.

- Museo ei ole vanhanaikainen, vaikka kertoisikin vanhalla tavalla vanhasta, Ailonen muistuttaa. Hän ei oikein lämpene ajatukselle, että Seurasaarta ylläpidettäisiin museohistoriallisena museona. Tavoitteena on vain luoda taloihin se tunnelma, joka niissä joskus on ollut. Ailosen mielestä Seurasaaren tunnelmaan kuuluu oleellisesti rauhallisuus ja jopa hiljaisuus, jota kävijät hakevat ja osaavat nykyaikana myös arvostaa. Kohta satavuotiaankin museon pitää silti palvella tämän päivän asiakkaita ja heidän tarpeitaan.

Seurasaaren oppaat käyttävät työssään kansanpukuja, joiden avulla asiakkaiden on helppo tunnistaa heidän kuuluvan henkilökuntaan. Puvut antavat myös itsessään informaatiota entisajan arkipäivästä ja toimivat hyvänä lähtökohtana oppaiden ja asiakkaiden välisiin keskusteluihin. Kymmenien oppaiden vaatettaminen vaatii kuitenkin investointeja pukuihin, luotettavan ompelijan ja toimivan vaatehuollon. Museon siivoojat pesevät, silittävät ja tarvittaessa myös korjaavat vaatteet oppaiden vapaapäivien aikana. Vaikka pukuja ei sentään ommella käsin, kankaat valitaan tarkoin ja pyritään antamaan työasuilla mahdollisimman autenttinen kuva. Jonkin verran käsityönäytöksissä ehditään myös itse kutoa kankaita vanhojen mallien mukaan, Ailonen kertoo.

Monen ulkomuseon valttikortti ovat kotieläimet. Skansen tunnetaan jopa paremmin eläintarhastaan ja esimerkiksi Kälviällä sijaitseva Toivosen Eläinpuisto ja Talonpojanmuseo saavuttaa kotiseutumuseolle huikeat 30 000 maksavaa kävijää kesässä. Myös Seurasaaressa on ollut eläimiä vuodesta toiseen: Niemelän torpalla on lampaita ja kanoja. Riitta Ailosen mukaan eläimet ovat tärkeitä erityisesti lasten takia, mutta kertovat ne myös entisajan maataloudesta.

Eläinten hoitaminen ja hankkiminen kesäksi edellyttää hyviä suhteita ja osaamista. Esimerkiksi Seurasaaren lampaat ovat lainassa yliopistolta ja kun niillä on ollut ripulia, sekin pitää osata hoitaa, Ailonen kertoo ulkomuseotyön realiteeteista. Viime vuosiin saakka museolla oli myös sikoja, mutta niiden karsinasta valunut voimakas liete lahotti pahoin viereistä rakennusta. Ailonen ottaisi possut mielellään takaisin, mutta se edellyttäisi saostuskaivon rakentamista. Myös navetta ja lehmät ovat yli-intendentin haaveena.

Riitta Ailonen puhuu paljon elävöittämisestä. Ulkomuseon oppaat tekevät opastusten ja vartioinnin lisäksi perinnekäsitöitä. Vaikka Seurasaaren ei voi sanoa Luostarinmäen käsityöläismuseon tavoin säilyttävän työtapoja, kävijät tuntuvat pitävän käsitöitä tekevistä oppaista. Myös yleisö saa kokeilla erilaisia tekniikoita ja työskentelevä opas luo heti museotaloon aidomman tunnelman, Ailonen vakuuttaa. Pienet asiat voivat rakentaa hyvän museokokemuksen - monelle jää erityisesti mieleen kanteletta soittava opas karjalaistalossa.

Elävöittäminen ja tapahtumien järjestäminen ovat tärkeitä lähtökohtia kesätyöntekijöiden rekrytoinnissa. Ulkomuseon oppaat seulottiin tänä vuonna 700 työnhakijan joukosta. Ailonen kehuu nuoria opiskelijoita monipuolisiksi ja monet heistä oppivat vanhat työtavat vasta museossa. Asiakaspalvelutehtäviin ei työntekijöitä valita vain opintojen perusteella: Ailonen ei osaa edes sanoa, minkä alan opiskelijat eivät ulkomuseoon voisi sopia. Vuosien myötä museoon on luotu oma ohjelmarunkonsa ja varattu toimintaan pieni budjetti. Elävöittämistä haluttaisiin ymmärrettävästi lisää, mutta toiminnan laajentaminen on puhtaasti resurssikysymys, Ailonen toteaa.

Suomalaisissa museoissa elävöittäminen on kuitenkin lapsenkengissä, jos sitä verrataan Iso-Britanniaan tai elävän historian pioneerimaahan Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa perustettiin jo 1920- ja 30-luvulla useita museoita, joiden toiminta perustui ajatukseen historian tekemisestä eläväksi. Esimerkiksi Plimoth Plantation Massachusettsin osavaltiossa kuvaa Uuteen Englantiin tulleiden siirtolaisten ja alkuperäisväestön kohtaamista 1600-luvulla. Laajassa ulkomuseossa on vanhaa englantia puhuvia roolihahmoja, Wampanoag-intiaaneja, käsityöläisiä ja täydellinen kopio Mayflower-laivasta. Jos historian elävöittäminen rajoittuu Euroopassa useimmiten satunnaisiin tapahtumiin, Yhdysvalloissa siitä on tullut pysyvä ja jopa tärkein osa monien museoiden päivittäistä toimintaa.

Iso-Britanniassa historian elävöittäminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana noussut vahvasti esiin ja Attingham Trustin tekemän Opening Doors -raportin mukaan lähes joka toisessa historiallisessa museotalossa hyödynnetään rooliasuihin pukeutuneita elävöittäjiä. Roolihahmojen toiminta eroaa selvästi niin perinteisistä oppaista, käsityönäytöksistä kuin teatteriesityksistäkin. Vaikka esimerkiksi Seurasaaren oppaat ovatkin pukeutuneet entisajan vaatteisiin, he esiintyvät omana itsenään puhuen menneisyydestä tutkimuskohteena käyttäen turvallisesti kolmatta persoonaa ja passiivia. Minämuodossa esiintyvä roolihahmo tarvitsee aivan eri tavalla työssään historiallista tietoa, esiintymistaitoja ja pedagogista silmää. Roolihahmo on ikään kuin aikamatkaillut menneisyydestä nykypäivään ja voi roolinsa kautta kertoa museokohteesta eri tavalla kuin perinteinen opas.

Ensivaikutelma on historiallisen roolihahmon ja asiakkaan kohtaamisessa ratkaiseva. Kävijän on oivallettava, että kyseessä ei ole perinteinen teatteriesitys, jossa näyttelijät ja yleisö erottautuvat toisistaan. Viehätys perustuu ihmisen mielikuvitukseen, joka mahdollistaa ajatusleikin vaikkapa keskiaikaisen feodaaliherran kohtaamisesta. Näin avautuu mahdollisuus elävään vuorovaikutukseen kävijöiden ja näyttelijöiden kesken. Jos roolihenkilöitä on useita, he voivat kommunikoida keskenään, riidellä, kysyä neuvoa yleisöltä ja rakentaa yllätyksellisiä kohtauksia kävijöiden iloksi.

Jotta historiallinen henkilö pysyisi uskottavana, roolista voi luopua lähinnä vain sairaskohtauksen tai tulipalon takia. Rajan vetäminen nykyaikaan on vaikeaa: kaskenraivaaja ei voi yleisön nähden soittaa kännykällä illuusion rikkoutumatta. Puvustus ja muu monipuolinen rekvisiitta tarjoavat hyviä lähtökohtia esityksille, mutta niiden on ehdottomasti oltava uskottavia. Esitykset käsikirjoitetaan hyödyntäen historiallisia faktoja, mutta improvisaatiolle ja vuorovaikutukselle on jätettävä runsaasti tilaa. Roolihenkilöt ja elävä historia täytyy yhdistää kiinteästi osaksi museokokemusta, jotta lopputuloksesta ei tulisi päälle liimattua vaikutelmaa. Esityksen pitää kytkeytyä tiiviisti esiintymisympäristön omaan historiaan - yksi epäonnistunut esimerkki elävästä historiasta olivat ainutkertaiseksi jääneet keskiaikamarkkinat VR:n makasiineilla Helsingissä.

Suomessa elävän historian ajatusta on hyödynnetty ainakin Koulumuseossa Helsingissä, Kuralan Kylämäessä Turussa, Kierikkikeskuksessa Yli-Iissä ja G.A. Serlachius -museossa Mäntässä. G.A. Serlachius tarjoaa muun muassa tilauksesta draamaopastuksia, joissa museokävijät huomaavat olevansa joukko 50-luvun paperitehtaalle tulevia uusia työntekijöitä topakan sihteerin ohjattavina. Ryhmät voivat myös tilata keittolounaan työmaaruokalan karskilta emännältä tai juoda kahvit patruunan nuorimman Sissi-tyttären seurassa.

Intendentti Pauli Sivonen kertoo vuonna 2003 avatun museon hyödyntäneen teatterin keinoja alusta asti. Museon perusnäyttely on rakenteista lähtien hyvin erilainen verrattuna perinteiseen näyttelykieleen. Näyttelyseinäkkeitä ja vitriinejä ei näyttäisi olevan missään. Kun tarkemmin katsoo, osa esineistä on suojattu lasin taakse rakentamalla esimerkiksi ammuslaatikosta tai ikkunasta huomaamaton vitriini ja valokuvia voi planssien sijaan silmäillä perinteisestä albumista.

G.A. Serlachius -museo hyödyntää myös tiedekeskusten toimintatapoja, Sivonen työskenteli itse aiemmin Heurekassa. Tarjolla on lukuisia interaktiivisia osia, joista monet tuntuvat perustuvan yksinkertaiseen mutta hyvin harkittuun tekniikkaan. On avattavia luukkuja, kuunneltavia luureja, painikkeita ja polkimia. Esimerkiksi multimedioita ohjataan kääntämällä mekaanisesti kampea, jolloin käyttöliittymä tuntuu paljon inhimillisemmältä kuin esimerkiksi hiiren liikuttaminen ruudulla. Vuorovaikutteisuudesta on haluttu tehdä mahdollisimman elävää.

- Tämä ei ole perinteinen museonäyttely, Sivonen vakuuttaa. Itse asiassa en ole edes varma, onko museo paras sana kuvaamaan toimintaamme. Esillä on toki alkuperäisiä esineitä, rekonstruktioita ja lavasteita, mutta kävijä ei voi aina tietää, mikä on aitoa ja mikä ei. Pohjimmainen pyrkimys on kuitenkin sama kuin millä tahansa museolla - saada yleisö tiedostamaan menneisyytensä.

G.A. Serlachius -museon tavasta elävöittää historiaa kertoo hyvin tänä vuonna esillä olevaan Hälyytys! -näyttelyyn rakennettu valtava puinen sammutustorni. Torni täyttää koko museon aulan aina kolmanteen kerrokseen saakka. Tornin juurella voi aistia tulipalon tunnelmaa, kuunnella liekkien ääniä ja palomiesten kertomuksia tunnettujen näyttelijöiden lukemana. Historiallista palokalustoa käsittelevät hitsatut palomiesnuket, jotka taatusti kestävät yleisön rohkeammankin kosketuksen.

Kysymys kopioista on noussut esiin myös Seurasaaressa, jossa esineiden säilytysolosuhteet eivät ulkomuseoiden tapaan ole parhaat mahdolliset. Peitteitä ja verhoja alettiin systemaattisesti kopioida 1980-luvun alussa, eikä toiminnan eettisyyttä tarvinnut juuri pohtia. Alkuperäiset tekstiilit olivat huonossa kunnossa ja haalistuneina antoivat jo suorastaan väärän kuvan siltä, miltä talossa on näyttänyt, yli-intendentti Riitta Ailonen kertoo.

Seurasaaressa ei ole kuitenkaan kopioituja rakennuksia ja esineet ovat kaikki alkuperäisiä, lukuun ottamatta muutamia työnäytöksissä käytettyjä työkaluja. On toki mahdollista, että jossain vaiheessa päädytään täydentämään museota rakennuskopioilla, mutta Ailonen ei haluaisi sekoittaa alkuperäisiä ja kopioituja osioita keskenään. Jokaisella museolla on omanlaisensa profiili ja Seurasaaressa nojataan ainakin toistaiseksi alkuperäiseen esineistöön, Ailonen toteaa.

Esineisiin koskemista pidetään usein yhtenä elävän museon tunnusmerkkinä, mutta Seurasaaren ja G.A. Serlachius -museolla on asiaan varsin erilainen lähestymistapa. Museopedagogisesti esineiden koskeminen ja tekemällä oppiminen ovat toki varteen otettavia työskentelytapoja, mutta itsetarkoituksellista koskemisen ei pitäisi olla. Vaikka monet oppivat kineettisesti, koskemalla ja tekemällä, myös tekemällä oppimisen pitäisi kertoa jotain esineistä itsestään, niiden kontekstista ja yksilöllisestä historiasta. Tässä suhteessa aidot esineet ovat paljon parempia kuin kopiot, joiden informaatioarvo on aina köyhempi.

Vaikka elävä museo on monesti paljastunut kuluneeksi mainoslauseeksi, museokentällä on havaittavissa aitoa kehitystä kohti vuorovaikutteisempia toimintamalleja. Teatterin keinojen hyödyntäminen on yksi tapa lähentyä ajatusta muusien temppelistä taiteiden kohtaamispaikkana. Iso-Britanniassa tehtyjen kävijätutkimusten mukaan roolihenkilöt ovat osoittautunut erittäin suosituiksi ja museodraaman käytölle löytyy myös vahvoja pedagogisia perusteita. Varsinkin lapsille mutta myös aikuisille draama antaa mahdollisuuden tuntea historiallista empatiaa ja asettua toisen asemaan. Osallistuvan teatterin avulla museo voi kertoa aihepiiristään tavalla, joka ei muilla keinoin olisi edes mahdollista. Muistijäljet ovat myös huomattavasti pysyvämpiä kuin perinteisen näyttelyvierailun jälkeen.

Onnistuneeseen museoteatteriin liittyy kuitenkin omat vaatimuksensa. Kuten kaiken museotoiminnan, myös museodraaman tulee perustua tutkimukseen. Toteuttajien on tiedostettava vastuunsa esitysten vaikutuksista yleisön historiakuvaan - asenteelliset tai virheelliset käsitykset voivat elää yllättävän pitkään, ja niitä myös syntyy helposti. Käsikirjoitukset on laadittava siten, että mukana on sekä itse aihepiiriin, pedagogiikkaan että teatteri-ilmaisuun liittyvää osaamista. Toiminta vaatii myös museolta riittävän rahoituksen, vaikka roolihahmot hoitaisivatkin samalla oppaiden ja vartijoiden tehtäviä. Iso-Britanniassa yksi keskeinen ongelma on viime vuosina ollut juuri liian niukka budjetointi ja sen seurauksena toiminnan jääminen puolinaisiksi kokeiluiksi. Tavoitteellisen museo-opetuksen ja korkeatasoisten esitysten sijaan museodraamaa on kehitetty markkinoinnin näkökulmasta. Draama kun ei saisi jäädä siihen, että kutsutaan paikallinen harrastajateatteri paikalle tai puetaan hassut vaatteet päälle.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Museo-lehdessä (3/2005)

KALLE MUSEOT MENNYT RAUHA TAIDE POLKUJA PORTFOLIO