> MUSEOT

> MUSEOMIEHEN TYÖPÖYDÄLTÄ

Eivät vain taloja

Museot kituuttavat pienillä resursseilla työmäärän kasvaessa. Perinteinen museotyö on laajentunut museon seinien sisältä koskemaan koko yhteiskuntaa.

Suomessa on yli tuhat museota, väkilukuun suhteutettuna niitä löytyy meiltä enemmän kuin mistään muusta maailman maassa. Museotoimen menot eivät kansainvälisessä vertailussa kuitenkaan pärjää ja olisi kävijämäärissäkin parantamisen varaa.

Resurssipulasta huolimatta Suomi on yhä museoiden luvattu maa. Maassa on vireillä useita erilaisia museohankkeita ja maaseutupitäjissä ylläpidetään yli 600 kotiseutumuseota ilman minkäänlaista yhteiskunnan tukea. Suomalaisilla on vahvat siteet kulttuuriperintöön ja sen vaalimisessa turvaudutaan museolaitokseen. Suomalaiset museot ovat kansan perustamia erotuksena vauraan Euroopan palatsimuseoihin.

Museot avautuvat

Museoiden suuri määrä ja vähien resurssien jakautuminen moneen yksikköön johtavat luonnollisesti tehtävien huonompaan hoitoon. Museoalan ammattilaisia työskentelee hieman yli 300 museossa ja Euroopan mittapuulla suuria museoita ei Suomessa ole lainkaan. Apua on lähdetty hakemaan museoiden verkottumisesta.

Museoiden konkreettiset haasteet tulevina vuosina liittyvät kiinteästi siihen, miten perustehtävien hoidosta selvitään. Museokokoelmien digitoinnin tarkoituksena on saada kokoelmatiedot Internetiin ja kaikkien käytettäväksi paikasta riippumatta. Tämä on myös edellytys suunnitelmalliselle tallennustoiminnalle. Digitoinnissa Suomi laahaa jälkijunassa, mikä näkyy jo siinä, että EU:n sisällöntuotantohankkeet menevät suomalaisilta sivu suun.

Monia huolettaa myös kokoelmien säilyminen. Kaikkiaan suomalaisissa museoissa on yli 30 miljoonaa objektia: esineitä, valokuvia, taidetta ja luonnontieteellisiä näytteitä. Säilytystilat kaipaavat parannusta ja kokoelmien priorisointia. Yleisöpalveluiden kehittämisessä keskeisiä kysymyksiä ovat museo-opetus, erityisryhmien saavuttaminen, elämyksellisyys sekä sähköiset palvelut.

Museoiden tehtävät ovat viime vuosina merkittävästi lisääntyneet. Valtio ei ole silti laman jälkeen lisännyt museoiden rahoitusta ja museoiden rahoitusvaje on yli 400 henkilötyövuotta. Jähmettynyt valtionosuusjärjestelmä ei toimi yhtä hyvin kuin muilla kulttuurilaitoksilla. Muutamissa kunnissa on museon arvo onneksi ymmärretty uudella tavalla. Toimivat museot tuovat kuntiin turisteja ja tuloja, mutta taustalla on muutakin.

Museoiden toimintaa ei voi enää ymmärtää ajattelemalla vain museorakennusta ja kävijöitä. Kulttuurihistoriallisissa museoissa muutos näkyy esimerkiksi huomion kiinnittymisenä kulttuuriympäristöön, kuten rakennussuojeluun tai arkeologiaan. Luonnontieteellisissä museoissa eläinten täyttämistä tärkeämpää on koko ekosysteemin tutkiminen, havainnollistaminen ja vihreiden arvojen vahvistaminen.

Taidemuseoiden mahdollisuudet ostaa taidetta ovat heikentyneet ja painopiste siirtynyt yhä vahvemmin taidekasvatukseen. Yhteistä monille museoalan muutoksille on toiminnan laajeneminen museon seinien sisältä koskemaan koko yhteiskuntaa.

Uudet ja vanhat yleisöt

Museoiden kävijöissä ei ole tapahtunut vuosikymmenien mittaan suuria muutoksia. Tyypillinen suomalainen käy museossa kerran vuodessa, yleensä perheen kanssa kesälomamatkalla. Kotimaassa moni turisti ajaa vielä museon ohi, mutta ulkomaiden museoihin tutustutaan useimmilla lomamatkoilla.

Turistit kuitenkin muodostavat vain osan museokävijöistä. Erityisesti taidemuseoilla on uskollinen kävijäkuntansa, joka käy säännöllisesti katsomassa vaihtuvat näyttelyt. Lisäksi tulevat koululaiset, joiden palvelemiseen museot ovat valmiita entistä enemmän panostamaan, vaikka pääsylipputuloja ei museo-opetus tuotakaan.

Lasten ja nuorten merkitys korostuu, kun tarkastellaan museoita yhteiskunnallisina vaikuttajina. Koululaisten kautta halutaan muuttaa yhteiskunnan suhtautumista kulttuuri- tai luonnonperinnön suojeluun. Museon opetuksellinen rooli on ylipäätään vahvistunut: Suomen museoliiton tuoreen kävijätutkimuksen mukaan 70 prosenttia etsii museosta tietoa. Museoista ei ole tulossa viihdekeskuksia.

Identiteettiä etsimässä

Museoiden merkitystä on viime vuosina hahmoteltu identiteetin kautta, mistä keskustelivat myös toukokuussa Valtakunnallisille museopäiville kerääntyneet alan ammattilaiset. Kansallinen identiteetti voidaan helposti pelkistää muutamiin keskeisiin symboleihin, mutta kytkökset globaaliin maailmaan ja paikallisyhteisöihin eivät ole mutkattomia. Suomalaisen identiteetti on monisärmäinen, joka ei ole aikoihin taipunut runebergiläisiin kansantyyppeihin.

Stereotypioiden vaalimisen sijaan museot haluavat tutkia ja vahvistaa aitoja identiteettejä, jotka ovat usein yksilöllisiä ja ainutkertaisia. Identiteetti voidaan ymmärtää työkalupakkina, jonka avulla yksilö orientoituu erilaisiin tilanteisiin. Elämän sisäinen hallinta ei luonnistu ilman vahvoja siteitä yhteisöihin: sukuihin, ystäviin, työporukkaan tai vaikkapa yhdistyksiin. Yhteisö voi nykyään edustaa erilaisia alakulttuureja, toimia yksinomaan median tai verkon välityksellä ja olla luonteeltaan kansainvälistä.

Sotien jälkeen viljamakasiiniin rakennetulle pitäjänmuseolle tällainen identiteettipoliittinen toiminta on valtava ellei mahdoton haaste. Jos museon tarkoituksena on ollut esitellä talonpoikaistalouden esineistöä, kuinka se saadaan vastaamaan 2000-luvun suomalaisten tarpeita elämän hallinnan vahvistajana? Voivatko 1950-luvun ideologiaan nojaavat paikallismuseot haastaa nykypäivän globaalin kulttuurin?

Keitä me olemme?

Museoiden perustehtävänä on auttaa ihmisiä löytämään vastauksia siihen, kuka minä olen ja keitä me olemme. Tällä määrittelyllä on muuttoliikkeestä ja arvopohjan sirpaloitumisesta vuoksi yhä enemmän merkitystä. Tämä selittää myös sitä, miksi museoissa käydään lasten kanssa. Kasvatusvastuu saa vanhemmat kertomaan kulttuuriperinnöstä lapsilleen mutta pakottaa nämä myös määrittelemään oman itsensä, jotta osaisivat olla esimerkkejä sukupolvien ketjussa.

Vaikka nuorten mielissä museot vääntyvät eläkeläisten ghetoiksi, tämä ei pidä kävijätutkimusten mukaan paikkaansa. Eläkeiässä oman identiteetin rakentaminen alkaa menettää merkitystään ja museokäyntien tarve vähenee. Museokävijät eivät kävijätutkimusten mukaan ole harmaantuneet.

Museologian professori Janne Vilkuna vertaa museoita suunnistusjärjestelmään, joka auttaa ihmistä paikantamaan itsensä menneisyyden ja tulevaisuuden silmänräpäyksellisessä yhtymäkohdassa. Kun ymmärrämme, mistä olemme tulossa ja missä olemme, pystymme ehkä myös suunnittelemaan, minne menemme.

Museot eivät kuitenkaan onnistu osoittamaan ihmisten olevan osa sukupolvien jatkumoa, mikäli ne eivät yhdistä tämän hetken ja menneisyyden merkitysmaailmoja toisiinsa. Viljamakasiiniin kootut työkalut olivat vielä sodan käyneen sukupolven todellisuutta, mutta tämän päivän isät ja äidit tuntevat ne yhtä huonosti kuin heidän lapsensa.

Suuri suomalainen museo

Museoalan kehittämispaineet eivät juuri kohdistu pieniin kotiseutumuseoihin. Niillä ei ole vakituista henkilökuntaa, eikä talkoolaiset tai kunnan kesäksi työllistämät koululaiset pysty museota juuri muuttamaan. Paikallismuseot ovat yksityisten yhdistysten omistuksessa, yhteiskunta ei investoi niihin eikä voi siten vaikuttaa niiden hoitoonkaan. Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla keskusteltiin syksyllä 2002, onko Suomessa liikaa museoita. Vaikka 700 pienintä museota lakkautettaisiin, yhtään euroa enempää ei jäisi puhdistuksesta selvinneiden museoiden jaettavaksi.

Museoalaa kehitetäänkin ammattimaisesti hoidetuissa museoissa, jotka pystyvät huomioimaan myös yhteiskunnan muutoksen. Kyse ei ole vain siitä, mitä kerätään ja millaisia näyttelyjä rakennetaan, vaan koko museotoiminnan perusta on liikkeessä. Uudenaikainen museo ei olekaan rakennus tai hallinto-organisaatio vaan näkökulma, tapa ajatella.

Puhutaan suuresta suomalaisesta museosta, johon ajatellaan kuuluvan niin museot kuin koko kulttuuriympäristö. Rakennukset, maisemat ja miljööt kantavat mukanaan viestejä menneisyydestä, joiden tulkitsemisen asiantuntijoita museot ovat. Museosta tuleekin yhteiskunnan omatunto, joka reagoi ympäristössä tapahtuviin muutoksiin ja tavoittelee hallittua muutosta. Museon vaikutuksen tunteakseen ei välttämättä tarvitse ostaa pääsylippua, vaan yhtä hyvin voi käydä ostoksilla huolella korjatussa Lasipalatsissa tai sairastaa suojellussa Lapinlahden sairaalassa.

Museoalan haasteet jakautuvat nyt kahteen kerrokseen. Ammattimaisten museoiden tulisi siirtyä tietoyhteiskuntaan ja pystyä avaamaan ovet yhteiskuntaan. Vastaavasti kotiseutumuseoiden säilyminen ja uudistuminen riippuu museoharrastajien nuorentumisesta. Paikallismuseotyöhön tarvitaan uusia näkökulmia, jotka haastavat kansainvälisen massakulttuurin. Olisikohan globalisaatiokriittisellä liikkeellä tässäkin asiassa jotain annettavaa?

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Ydin-lehdessä (4/2003)