Ainutlaatuinen museomaailma

Museoita tarvitaan suomalaisessa yhteiskunnassa moneen tarkoitukseen. Kalle Kallio arvioi, miten museot pärjäävät tulevaisuudessa.

Museokorttelin pihalle paistaa aurinko betonielementtitalojen välistä. Kaksi sataa vuotta sitten samalla paikalla oli vain kaupunkilaisten kivikkoisia laidunmaita, kunnes niityt saivat väistyä Tampereen tehtaalaisille rakennettujen asuinkasarmien tieltä. Syntyi Amurin kaupunginosa, jonka yhteiskeittiöissä työläisperheet jakoivat vaatimattoman elämänsä ilot ja surut saman hellan äärellä.

Puukorttelit selvisivät vuosikymmenestä toiseen, vain vuokralaiset vaihtuivat. Oli puuvillatehtaalla työskenteleviä naisia, vanhuksia, yksinäisiä sekatyömiehiä, lapsiperheitä ja konttoristeja. Toisen maailmansodan jälkeen Amuri asukkaineen edusti jo kaupungin menneisyyttä: tulevaisuuden Tampereelle haettiin nyt mallia Yhdysvaltojen pilvenpiirtäjistä, loppumattoman kulutuksen ja autoilun maailmasta. Haluttiin mukavia ja siistejä kerrostaloja, joiden jokaisella asukkaalla olisi oma huone.

Kun puutalot purettiin 1970-luvulla, yksi kortteleista säästettiin jälkipolville ja siitä tehtiin museo. Asunnot sisustettiin edustamaan eri aikakausien elämää vanhassa Amurissa ja kortteliin museoitiin niin osuuskauppa kuin yhteissaunakin. Yleisölle ovet avattiin juhannuksena 1982 ja kahvilan valmistuttua vuonna 1995 oli yksi Suomen tunnelmallisimmista ulkomuseoista valmis.

Amurin työläismuseokortteli on tyypillinen esimerkki suomalaisesta museosta juuri siksi, että se on aivan erilainen kuin yksikään toinen museo. Sellaisiahan useimmat museot ovat – niitä kuvaa kaikkein parhaiten sana ainutlaatuinen. Museokorttelin juuret ovat tukevasti tamperelaisen tehdaskaupungin menneisyydessä mutta samalla se puhuttelee tämän päivän suomalaisia yhä uusin tulkinnoin. Museon alkuperäinen tarina kerrostalomukavuuksien tieltä väistyneestä puutteen aikakaudesta on jo värittymässä ekologiseksi nostalgiaksi ja perinnerakentamisen idylliksi.

Samalla kun museot ovat ainutlaatuisia, ne ovat myös kovin yhteismitattomia. Se rosoinen kulttuuriperintö, mikä on Amurissa tärkeää, arvokasta ja museoitua, ei olisi sitä vaikkapa keskiaikaisessa Turun linnassa tai Didrichsenin taidemuseon uima-altaalla. Vastaavasti näillä museoilla on Aurajoen suulla ja Kuusisaaren hienostokaupunginosassa oma ainutlaatuisuutensa, joka ei toimisi Amurissa alkuunkaan. Kulttuuriperintö yllättää meidät mitä erilaisimmissa paikoissa ja antaa mahdollisuuden yhä uusiin ja avartaviin kokemuksiin.

Kulttuuriperinnön ainutkertaisuus on keskeinen syy siihen, miksi museot herättävät niin voimakkaita intohimoja. Julkisuudessa esitellään toinen toistaan komeammalta kalskahtavia museohankkeita ja samaan aikaan käydään kovaa keskustelua siitä, voidaanko kaikki olemassa olevat kulttuurikohteet säilyttää. Myös museoiden toimintatapoja on viime vuosina pohdittu julkisuudessa yhä kiihkeämpään sävyyn: onko museoita liikaa, käytetäänkö vähät resurssit oikein, miten museoita tulisi arvioida, pitäisikö pääsymaksut poistaa ja kuka lopulta maksaa laskut?

Kulttuuriväkeä on syytelty viime vuosina siitä, miten kaikki raha menee seiniin ja toinen toistaan hienompiin pytinkeihin. Museoalalla kiinteistökuluista ja vuokrista on tietysti oltu huolissaan – niihin kuluu lähes kolmannes keskimääräisen museon menoista. Toisaalta museo tarvitsee kipeästi tilojaan: näyttelyiden tuleekin olla näkyvillä paikoilla lähellä turistivirtoja. Tietysti kustannustehokkaita tilaratkaisuja koetetaan kehittää, mutta ei kai Amurin työväenasuntomuseotakaan olisi voinut toteuttaa puoli-ilmaiseksi kerrostalon pannuhuoneessa. Vanhat rakennukset ovat itsessään niitä kaikkein rakkaimpia museoesineitä.

Päättäjille on ollut helpompi perustella näyttäviä yleisötiloja kuin löytää toimivia ratkaisuja kokoelmien säilyttämiseen. Kaupunkikuvassa on aina tilaa maamerkille, oli sitten kyseessä vanha rakennusaarre museoteknisine ongelmineen tai arkkitehdin henkeäsalpaava hengentuote, jotka kummatkaan eivät tavallisesti erotu taloudellisuudella edukseen. Kiinteistökuluja kiristää valitettavan monessa kunnassa sekin, että avustukset kiertävät takaisin kunnan kassaan arvokiinteistöjen korkeina kiinteistöveroina.

Museoiden on ollut tavattoman vaikeaa järjestää asianmukaisia säilytystiloja kokoelmilleen, vaikka niille tarvittaisiin lähinnä huomaamattomia, turvallisia ja edullisia kerrosneliöitä kaupunkien laidoilta. Esimerkiksi Jyväskylän kaupungin museokokoelmat olivat vielä muutama vuosi sitten hajautettuna kahdeksaan eri varastoon ympäri kaupunkia. Niitä oli vain siirrelty lukemattomia kertoja aina kaupungin järjestämästä tilapäisestä varastotilasta toiseen. Jatkuva muuttaminen oli kallista eikä arvokkaiden museoesineiden säilyttäminen ollut kaikissa tiloissa järin turvallistakaan. Lopulta peli ymmärrettiin puhaltaa poikki ja vuonna 2009 kokoelmat pääsivät muuttamaan saman katon alle uuteen kokoelmakeskukseen.

Suomalaisten museoiden kokoelmissa on mahtavat 5,5 miljoonaa esinettä, enemmän kuin meitä suomalaisia. Vanhoja valokuvia ja luonnontieteellisiä näytteitä on kumpiakin yli 20 miljoonaa. Taideteoksia on reilut 300 000 ja postimerkkejäkin enemmän kuin yhdelläkään filatelistilla: seitsemän miljoonaa. Museokokoelmat ovat huikeita ja juuri kokoelmatyössä tapahtuu tällä hetkellä voimakasta, mutta suurelle yleisölle osin näkymätöntä kehitystä. Museot tekevät lujasti töitä välttääkseen päällekkäisyyksiä ja rakentaakseen kokoelmistaan ainutlaatuisia.

Tämän päivän yhteiskunnassa vaaditaan julkisilta palveluilta tulosvastuuta. On oltava tehokas, taloudellinen ja vaikuttava. Museokentällä yhteiskunnalliset tehtävät on sisäistetty ja museologian opetuksessa jo vuosikymmeniä koulittu alalle uusia ammattilaisia, jotka miettivät erilaisten yleisöjen ja yhteiskunnan tarpeita.

Museoille ongelmallista on kuitenkin toiminnan mittaamiseen ja arviointiin käytetyt naurettavan karkeat menetelmät. Ensimmäisenä unohtuu museoiden ainutlaatuisuus ja aivan erilaiset tehtäväkentät. Museot painottavat toimintaansa eri tavoin omien vahvuuksien varaan eikä niiden vaikuttavuutta voi mekaanisesti vertailla keskenään. Esimerkiksi Amurin museokorttelin onnistuminen tehtävässään edellyttää erilaista lähestymistapaa ja erilaisia mittareita kuin minkään muun museon. Museot saattavat itse seurata yli sataa indikaattoria, mutta päättäjät poimivat yleensä vain yhden, kävijämäärän.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat rankkasi viime talvena suomalaiset museot jyviin ja akanoihin laskemalla julkisen tuen kävijää kohden. Heikosti pärjäsi muun muassa Oulun yliopiston kasvimuseo, jonka päätehtävänä on tutkia Pohjois-Suomen lajistoa. Museon keräämiä näytteitä ja havaintoja tarvitaan jatkuvasti niin kaavoituksessa kuin luonnonsuojelussakin. Kävijämäärällä ei olekaan yhtään mitään tekemistä sen kanssa, onnistuuko kasvimuseo turvaamaan uhanalaisten lajien säilymisen myös jälkipolville! Voimme vain toivoa oululaisten onnistuvan tehtävässään siitä huolimatta, että tulosmittareita viilaavat kellokkaat eivät ymmärrä tarkastella museota sillä satojen vuosien perspektiivillä, minkä Lapin luonto ansaitsee.

Menestyvät museot eivät enää toimi yksin, oli sitten kyseessä mikä museotoiminnan osa-alue hyvänsä. Esimerkiksi näyttelyt toteutetaan yhdessä joko muiden museoiden tai mitä erilaisimpien yhteisöjen kanssa. Tänä päivänä on harvoin avajaisia, joissa yhteistyökumppanit eivät kiittelisi toisiaan onnistuneesta näyttelystä. Vastaavasti tutkimusta tehdään tiiviisti erilaisissa verkostoissa ja hämärään tutkijankammioon sulkeutuneet amanuenssit ovat kuolleet aikoja sitten sukupuuttoon.

Kokoelmiin liittyvää yhteistyötä sikiää kaikilla museokentän tasoilla. Museoiden yhteisissä dokumentointihankkeissa koetetaan tallentaa tämän päivän elämää tuleville polville. Tulevaisuuden kulttuuriperinnön lisäksi huolta pidetään myös vanhasta ja museokokoelmia avataan Internetin kokoelmatietokantoihin nykytekniikan turvin. Esimerkiksi www.arjenhistoria.fi -sivustolta löytää valtavasti aineistoa ja pian valmistuva Kansallinen Digitaalinen Kirjasto kokoaa niin museoiden, arkistojen kuin kirjastojenkin kokoelmat samaan hakukoneeseen. Jos vain tekijänoikeuslaki antaisi myöten, aineistoa tarjoiltaisiin paljon avokätisemmin.

Verkostoitumisen ja yhteistyön avulla jaetaan ennen muuta kustannuksia ja osaamista. Raja-aidat museoiden välillä ovat jatkuvasti madaltuneet, mutta myös kokonaisia museoita on yhdistetty pyrkien yhä suurempiin yksiköihin. On syntynyt uusia museokeskuksia mutta myös hallinnollisia malleja, jotka eivät välttämättä näy tutussa museossaan asioivalle millään tavalla. Tiivistä yhteistyötä tehdään myös kansainvälisesti. Julkisuudessa kohutussa Guggenheim-hankkeessakin on paljolti kyse siitä, millaisiin verkostoihin suomalaisilla museoilla on kanttia lähteä mukaan.

Museot eivät ole enää yhden totuuden torvia vaan avoimia foorumeita, joissa on esillä erilaisia näkökulmia ja ajatuksia. Esimerkiksi Metsämuseo Luston kesänäyttely käsittelee ympäristöliikkeiden historiaa. Koijärvi, Kessi ja Kuusamon kosket on toteutettu yhdessä Työväenmuseo Werstaan kanssa. Molemmat museot ovat viime vuosina laajentaneet näkökulmiaan: Lusto tarkastelee luonnonsuojelijoita siinä missä metsäteollisuuden hakkuukoneita ja Werstas tallentaa kansalaisyhteiskuntaa laidasta laitaan.

Suomalaiset museot ovat kehittyneet huikeasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Toimintatavat ovat muuttuneet, näkökulmat ovat laajentuneet, uusia kulttuureja on tuotu esiin ja museot saavat päivittäin paljon enemmän aikaan kuin ennen. Museoihin myös kohdistuu yhä enemmän tehtäviä kulttuuriympäristöjen suojelusta aina muistihäiriöiden hoitoon saakka.

Kun on käynyt yhdessä, onko muka käynyt kaikissa? Jos kysymys koskee suomalaisia museoita, vastaus on ehdottomasti ei. Jokainen suomalainen museo on erilainen ja vetoaa omanlaiseensa yleisöön. Museoiden voima onkin juuri niiden ainutlaatuisuudessa, toisistaan poikkeavissa ja uusissa näkökulmissa, joita ne maailmaan avaavat. Siksi museoista kannattaa nauttia säännöllisesti mutta rauhallisesti, yksi kerrallaan..

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Museo-lehdessä (2/2011)

KALLE MUSEOT MENNYT RAUHA TAIDE POLKUJA PORTFOLIO