> RAUHA

> PASIFISTIN TYÖPÖYDÄLTÄ

Rauhanliikkeen äänekäs syksy

Kun pilvenpiirtäjät sortuivat New Yorkissa, rauhanliikkeessä aavisteltiin heti, että syksyllä riittäisi runsaasti toimintaa. Yhdysvaltain pommitukset, bioterrorismin uhka ja lopulta Talebanin kukistuminen herättivät vaikeita ja periaatteellisia kysymyksiä. Suomessa perinteisten rauhanjärjestöjen rinnalle syntyi sodanvastainen verkosto, joka veti etupäässä nuorta väkeä mukaan toimintaan, mutta myös Sadankomitea ja Rauhanliitto tekivät yhteistyötä verkoston kanssa. Syksyn rauhankulkueisiinkin osallistui tuhansia ihmisiä, enemmän kuin kertaakaan 1990-luvulla.

New Yorkin terrori-iskuihin ja Afganistanin pommituksiin rauhanliikkeen täytyi ottaa kantaa näkyvästi ja samalla analyyttisesti. Maailmanpolitiikan kiristyminen teetti valtavasti töitä. Esimerkiksi YK-päivän rauhankulkueeseen osallistui Helsingissä yli 3000 ihmistä, ihmiset halusivat osallistua monin tavoin ja toimittajatkin löysivät Rauhanaseman. Sodanvastainen verkoston aktiivit halusivat osoittaa mieltään pommituksia vastaan ja järjestää tapahtumia.

Terrorismin problematiikasta keskusteltiin laajasti International Peace Bureaun seminaarissa Rauhanasemalla syyskuun lopussa. Paxissakin (3/2001) uutisoidussa seminaarissa kansainvälinen rauhanliike vastusti kostoiskuja ja toivoi kansainvälistä oikeusjärjestelmää, jonka avulla terroristit saataisiin vastuuseen. Pommitusten aloittaminen ei muuttanut rauhanliikkeen kantaa, mutta hyvin pian ideologiset erot konfliktin syistä ja ratkaisumalleista nousivat julkisuudessa pintaan. Monet poliitikot suhtautuivat Yhdysvaltain toimiin erittäin myönteisesti ja eduskunnassakin käytiin vilkasta keskustelua Suomen suhteesta terrorismin vastaiseen liittoumaan. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet kriisin erilaiset tulkinnat rauhanliikkeen sisällä.

Oikeutta, ei pommeja!

Kansainvälinen rauhanliike kehotti ihmisiä osoittamaan mieltään kostoiskujen aloittamista seuraavana iltana kello 18 paikallista aikaa. Kun pommitukset alkoivat lokakuun 7. päivänä, kokoontui seuraavana iltana noin 2000 ihmistä Kiasmalle. Pienempiä mielenosoituksia järjestettiin muun muassa Tampereella, Turussa, Oulussa ja Jyväskylässä.

Helsingissä mielenosoitukseen tuli tietysti nuoria aktivisteja mutta yllättävän paljon myös tavallisia lukiolaisia, lapsiperheitä ja vanhempia rauhanliikkeen kannattajia. Järjestöt olivat vaisummin mukana, muutamat sosialistiliittolaiset kantoivat suorasanaisia imperialismin ja rasisimin vastaisia plakaatteja. Kulkue suuntasi reipasta kävelyvauhtia Kiasmalta Kaivopuistoon, Yhdysvaltain suurlähetystön tuntumaan, missä pidettiin palopuheita.

Mielenosoittajien sanoma oli pohjimmiltaan yksinkertainen. Sotaa ja kostoiskuja ei nähty ratkaisuna terrorismiin. Paikalla kerättiin adressia, johon liittyi rasisimin vastustaminen ja vaatimus rakentaa oikeudenmukaista maailmaa. Lisäksi adressissa haluttiin Suomen toimivan näiden tavoitteiden puolesta ja irtisanoutuvan koston ja sodan politiikasta. Adressi jätettiin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle marraskuussa - sen allekirjoitti hieman alle 5000 ihmistä.

Monenkirjava verkosto

Ensimmäisessä suuressa mielenosoituksessa kuulutettiin ihmisiä osallistumaan sodanvastaiseen verkostoon ja järjestämään toimintaa rauhan puolesta. Verkoston kokouksissa kävi enimmillään kolmekymmentä ihmistä, mutta talebanien vallan sortuessa kiinnostus romahti. Jos mielenosoitukset vetivät puoleensa laajan kirjon rauhanaktiiveja, kokouksiin asti vaivautui varsin valikoitunut joukko. Mukana oli toki monia yksittäisiä kansalaisia, mutta useimmat olivat rauhanjärjestöjen, Attacin tai lukuisten vasemmistojärjestöjen aktiiveja. Käytännössä järjestöt eivät osallistuneet verkostoon vaan kaikki edustivat kokouksissa vain itseään.

Koska verkostoon osallistui hyvin kirjava joukko aktivisteja, ei asioista sopiminen onnistunut aina kovinkaan helposti ja nopeasti. Olimme yksimielisiä siitä, että pommitukset ovat väärin, mutta tämän syvempään synteesiin ei yhdessä pystytty. Verkoston vaatimuksissa korostettiin pommitusten lopettamista ja Suomen irtautumista terrorismin vastaisesta rintamasta, mutta tilalle ei osattu tarjota juuri mitään. Monet laitavasemmiston edustajat pitivät toiminnassa tärkeimpänä Suomen valtiojohdon painostamista, minkä he katsoivat ensisijaiseksi keinoksi vaikuttaa Afganistanin tapahtumiin.

Verkoston sadankomitealaisille oli tärkeää nostaa esiin positiivisia vaatimuksia ja ehdotuksia: kuinka terrorismia voisi torjua rauhanomaisin keinoin ja kuinka pakolaisten hätää pitäisi lievittää. Kylmän sodan aikana Suomi halusi toimia kansainvälisissä kriiseissä pikemminkin lääkärinä kuin tuomarina, mutta tämä oppi tuntui unohtuneen niin eduskunnan sotakiihkoilijoilta kuin verkoston äkkivääriltä aktiiveilta. Vierastin monien verkoston aktiivien jyrkkää Amerikan vastaisuutta.

Pienestä eripurasta huolimatta verkosto onnistui järjestämään toimintaa ja mielekästä tekemistä, johon ihmiset halusivat osallistua. Heti pommitusten alettua Helsingissä marssi parituhatta ihmistä rauhan puolesta ja YK-viikolla saatiin yhteensä 7000 ihmistä liikkeelle koko maassa. Tämä vaati luonnollisesti rauhanjärjestöjen yhteistyötä sodanvastaisen verkoston kanssa, joka ei olisi yksin selvinnyt syksyn tapahtumista.

YK-päivän rauhankulkueet

Yhdistyneiden kansakuntien aseidenriisuntaviikkoa vietetään perinteisesti lokakuun lopussa (24.10 - 30.10). Rauhanaseman järjestöt eivät ole vuosiin osallistuneet YK-päivän mielenosoitukseen, vaan rakentaneet eduskuntatalon portaille kynttilöistä suuren rauhanmerkin. Tänä vuonna rauhankulkueeseen päätettiin pitkästä aikaa ottaa osaa ja osallistujajoukko kymmenkertaistuikin edellisvuosiin verrattuna.

YK-päivän ohjelma alkoi Helsingissä Sanomatalon Mediatorilla, jossa rauhan-, YK- ja ihmisoikeusjärjestöt esittelivät toimintaansa. Mediatorilla YK:sta keskustelivat muun muassa ulkoministeri Erkki Tuomioja ja valtioneuvos Harri Holkeri. Rauhanjärjestöt esittelivät "Sota luo pakolaisuutta - edistä rauhankulttuuria" -projektiaan. Ylipäätään rauhanaate tuntui kiinnostavan yleisöä ja monet ohikulkijat poikkesivat seuraamaan tasokasta ohjelmaa ja jäivät juttelemaan.

Rauhankulkue alkoi järjestäytyä Kiasman edustalle viideltä. Mielenosoitukseen oli varauduttu hyvin: Rauhanasemalla ahkeroitiin useita banderolleja ja kymmeniä rauhanmerkkiplakaateja. Väen hiljalleen kertyessä runsas mielenosoitusrekvisiitta löysi kantajansa ja Helsingin Sadankomitean aktiivit jakoivat tuoretta Pax-lehteä. Pandin taiteilijat olivat tehneet hauskan kulkuenäyttelyn ja monet mielenosoittajat maalanneet kotona omia iskulauseitaan. Banderolleissa luki muun muassa: "Silmä silmästä tekee kaikista sokeita", "Dadaistit rauhan puolesta", "Ei väkivallalle - kyllä rauhalle" ja "Ei ole tietä rauhaan - rauha on tie".

Mielenosoituksen piti alunperin kulkea Esplanadilta Senaatintorille, mutta kaupunki piti Rautatientoria sopivampana paikkana YK-päivän iltaohjelmalle. Rautatientorilla pitämässä puheessaan Ilkka Taipale ihmettelikin, kuinka Senaatintorilla annetaan järjestää yritystilaisuuksia mutta pasifisteille se on muka liian arvokas. Rautatientorille oli pystytetty lava, jolla pidettiin puheita ja muun muassa Kitkerät Neitsyet ja Kuukumina yhtyeet esiintyivät. Ohjelma jatkui kahdeksaan saakka, jolloin useimmat olivat jo paenneet sisätiloihin. Rauhankulkueen jälkeen Aseistakieltäytyjäliitto järjesti antimilitaristisen illan ravintola Gloriassa.

Rauhanpaneeli Vanhalla

Sadankomitea, Sodanvastainen verkosto, Rauhanpuolustajat ja Helsingin yliopiston Sosialistiliitto järjestivät yhdessä seminaarin ja iltabileet Vanhalla ylioppilastalolla juuri silloin, kun tilanne Afganistanissa muuttui täysin. Muutamassa päivässä Pohjoisen liiton joukot valtasivat suuren osan Afganistania pääkaupunkia myöten. Rauhanliike oli vaatinut pommitusten keskeyttämistä, mutta näyttikin siltä, että pommien avulla sota ratkeaa nopeasti. Sotako ratkaisu? -tapahtumassa 15. marraskuuta keskustelivat ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari sekä tutkijat Riikka Kuusisto, Pertti Multanen ja Jukka Relander.

Keskustelijat olivat samaa mieltä siitä, että sodan ei pitäisi olla ratkaisu maailman ongelmiin. Sotaretoriikan tutkija Riikka Kuusisto korosti sitä, että amerikkalaisten käyttämä mustavalkoinen retoriikka ja afgaanien demonisoiminen sulkivat mahdollisuuden analysoida kokonaan keskustelun ulkopuolelle. Hän muistutti, kuinka sanat kääntyvät tällaisen retoriikan vallitessa hyvin helposti teoiksi.

Jukka Relander painotti paneelissa amerikkalaisten suhdetta New Yorkin iskun uhreihin. Relander siteerasi Josif Stalinia, joka sanoi yhden ihmisen kuoleman olevan aina tragedia mutta kun kuolleita on tarpeeksi, siitä tulee tilastotiedettä. Terrori-iskusta tehtiin suuri tragedia, toisin kuin monista kolmannen maailman hirmuteoista, mikä osaltaan oikeutti valtavat vastatoimet. Relanderin mukaan globalisaatio aiheuttaa juuri sen, että kaikista uhreista ei tehdä koskaan yksilöitä, joilla on oma tarinansa - köyhistä tulee vain ruumiita ja tilastoaineistoa.

Keskustelu painottui loppupuolella enemmän kysymykseen globalisaatiosta ja sen roolista sodan taustalla. Kehitysmaatutkija Multanen muistutti Yhdysvaltain taloudellisista intresseistä alueella ja öljyn vaikutuksesta suurvaltapolitiikkaan. Liisa Jaakonsaari ei hyväksynyt Multasen tulkintaa globalisaatiosta maailmaa tuhoavana voimana. Hän vertasi globalisaatiota kirveeseen: sillä voi halutessaan tappaa toisia ihmisiä, mutta toiset rakentavat sen avulla kirkon. Jaakonsaari näki, että monet kehitysmaat voivat itse asiassa hyötyä taloudellisen globalisaation vaikutuksista.

Liisa Jaakonsaari korosti myös syksyn hyviä käänteitä. Hän uskoi Yhdistyneiden kansakuntien roolin vahvistuneen kriisin aikana. Jukka Relander toivoi myös tätä, mutta Multasen tavoin Riikka Kuusisto suhtautui varsin pessismistisesti näihin uusiin mahdollisuuksiin. Kuusiston mukaan koko sota oli YK:n peruskirjan vastainen ja piti erittäin huonona, jos YK:sta tehdään osa sodan oikeutusta. Kuusisto keräsi yleisön naurut pitämällä Bushin eristäytymispolitiikkaa toivottavampana kuin Afganistanissa nähtyjä "uusia yhteistyömuotoja".

Panelistit näkivät ongelmana sen, että Yhdysvallat on samalla sekä rikoksen uhri että tuomion toteuttaja. Jukka Relander korosti, kuinka Yhdysvaltain tapa puhua ihmisoikeuksista on määritelmällisesti totalitaristinen. Kun ihmisoikeudet määräytyvät vasta Yhdysvaltain toteutuneen politiikan tuloksena, on hyvin vaikeaa puhua yleisinhimillisistä arvoista. Relander kiteytti hurmaavasti, kuinka Yhdysvalloille jokainen ihminen on liberaali amerikkalainen, ellei jokin vieras aate turmele heitä. Hän vei keskustelun uudelle tasolle korostamalla kulttuurierojen ymmärtämisen vaikeutta kriisin merkittävänä taustatekijänä.

Keskustelun jälkeen alkoivat rauhanbileet, joissa esiintyivät muun muassa Pelle Miljoona, Dave Lindholm, Kitkerät Neitsyet, Mc Avain, Martti Suosalo ja Pekka Tegelman sekä useita muita esiintyjiä. Bileisiin tuli lähes neljäsataa juhlijaa ja tuotto lahjoitettiin Afganistaniin.

Oliko rauhanliike koko ajan väärässä?

Vaikka Afganistanissa pommitukset johtivat samalla kohti amerikkalaisten toivomaa tulosta, tuli Vanhalla selvästi esiin, ettei rauhanliike ollut väärässä vastustaessaan sotaa. Olisi ollut suorastaan ihme, jos maailman vahvin sotilasmahti ei pystyisi lyömään talebanhallintoa. Afganistanista ei toivottavasti tule uutta Vietnamia, mutta kiihkoislamilaiset muistavat lyhyetkin pommitukset pitkään.

Sodasta uhkaa tulla lähes clausewitzilaiseen tapaan hyväksyttävä ulkopolitiikan muoto, jonka vaikutukset uskotaan voitavan rajata lähinnä täsmäaseiden avulla. Seminaarissakin korostettiin, että kiihkoislamilainen terrorismi sikiää arabimaailman suurkaupungeissa, joita Yhdysvallatkaan ei voi pommittaa maan tasalle. Yksikään afgaani ei osallistunut New Yorkin terrori-iskuun.

Yhdysvaltain sodankäynti ei liioin ole saanut rauhanliikkeessä täyttä tunnustusta. Maastoon on jäänyt räjähtämättömiä rypälepommeja ja kansainvälisen miinakampanjan ICBL:n mukaan Afganistaniin on pudotettu myös henkilömiinoja. Lisäksi Pohjoisen liitto on taistelujen kiihtyessä tehnyt lukuisia sotarikoksia ja sen rivit ovat alkaneet rakoilla sisäisiin erimielisyyksiin. Tästä huolimatta Euroopan unioni purki Pohjoisen liiton asevientikiellon, vaikka päätös rikkoo vuonna 1998 sovittua aseviennin menettelytapasäännöstöä. Todennäköisesti Pohjoisen liitto rahoittaa aseostonsa huumekaupalla, kuten tähänkin saakka.

Ongelmia ei suinkaan vähennä se, että talibanien sortuminen johtui pitkälti siitä, että paikalliset heimopäälliköt miehineen vaihtoivat puolta. Itseasiassa niistä bandiiteista, jotka Bush uhosi tuhoavansa, on tullut nopeasti lännen liittolaisia - esimerkiksi vajaa vuosi sitten Buddha-patsaat räjäyttäneet Bamiyanin maakunnan johtajat liittyivät mutkattomasti terrorismin vastaiseen taisteluun! Paikallisjohtajien kytevät ristiriidat näkyvät myös siinä, ettei Pohjoisen liitto halua maahan rauhanturvaajia.

Verkosto teki tehtävänsä

Sodanvastaisen verkoston toiminta uuvahti hyvin pian Sotako ratkaisu? -seminaarin jälkeen. Afganistanin kriisi muuttui verkoston kannalta kovin hankalaksi. Vaikka sota ja pommitukset eivät loppuneet, niiden vastustaminen ei tuntunut monista lainkaan ajankohtaiselta. Tilanne ei ollut yhtään yksinkertainen: pommitusten rajattua jatkamista ja rauhanturvaajien lähettämistä alueelle puolustetaan jo sekasorronkin estämiseksi. Yhdenasianliikettä ei voi rakentaa jälkiviisauden varaan.

Afganistanin sota menetti marraskuun lopussa erityisluonteensa. Kyse ei ollut enää vain siitä, että suurvalta yrittäisi aseilla ratkaista maailmanpoliittista ongelmaa epämääräisin koston motiivein, vaan Afganistanin tulevaisuuteen vaikuttivat monet ryhmittymät ja ulkovallat. Kyllästyminen sotaan näkyi paitsi verkoston sähköpostilistalla myös laajemmin mediassa. Esimerkiksi Hesari poisti ulkomaansivuilta Afganistanin sota -vinjettinsä ja kriisiä käsittelevät uutiset lomittuivat taas maailman muiden tapahtumien sekaan.

Sodanvastainen verkosto on yhä olemassa, ja sen jatko riippuu pitkälti maailman tilanteesta ja Yhdysvaltain mahdollisista uusista sotatoimista. Luonnollisesti rauhanjärjestöt jatkavat pitkäjänteistä työtä aiheen tiimoilta, mutta verkosto kenties lakkautetaan. Verkoston avulla rauhantyöhön saatiin mukaan runsaasti uusia kasvoja, joista osa varmasti jatkaa perinteisissä rauhanjärjestöissä.

Monisärmäinen rauhanliike

Terrorismiin ja Afganistanin sotaan otettiin rauhanliikkeen sisällä kantaa monin eri tavoin. Sodanvastaisen verkoston kokouksissa ja sähköpostilistalla käytiin välillä hyvinkin kiivasta keskustelua sodan taustoista ja ajankohtaisesta tilanteesta. Jaottelin viisi yleisintä selitysmallia sodan syistä ja seurauksista. Käytännössä harvat rauhanihmiset kannattivat vain yhtä näistä selityksistä, vaan yhdistelivät mieleisensä kokonaisuuden. Lopulta kysymys sodasta ja sen oikeutuksesta on erittäin vaikea ja jokaisella selityksellä on heikot kohtansa.

Terrorismikeskeinen näkökulma

New Yorkin terrori-iskujen jälkeen monet rauhanaktiivit pohtivat, mitkä olisivat parhaita keinoja terrorismin kitkemiseksi. He korostivat etupäässä YK:n roolin vahvistamista, veroparatiisien sulkemista ja kansainvälisen sopimusjärjestelmän lujittamista. Pommitukset nähtiin poliittisena virheenä, koska terrorisminvastaisen toiminnan pitäisi muistuttaa ennemmin poliisi- kuin sotilasoperaatiota. Kostoiskut vain synnyttäisivät ääriryhmien uusia terrori-iskuja. Tätä näkökulmaa korostettiin vahvasti IPB:n seminaarissa syyskuun lopussa. Ratkaisumallin voi kyseenalaistaa, koska talebanit eivät noudata mitään kansainvälisiä sopimuksia ja terrorismiakaan ei pitkällä tähtäimellä poisteta siviilivalvontaa kiristämällä.

Rauhanpalauttamisen näkökulma

Kun sotatoimien ensijärkytyksestä oli toivuttu, muutamat rauhanaktiivit kyseenalaistivat pommitusten vastustamisen. Vaikka he eivät hyväksyneet kaikilta osin Yhdysvaltojenkaan toimia, talebanien hirmuhallinto keräsi vielä vähemmän sympatiaa. Afganistanin sisällissota ja ihmisoikeuksien polkeminen pitäisi lopettaa, vaikka demokratia ja rauha saavutettaisiin vain asevoimin. Loppujen lopuksi talebanien valtaa oli katseltu 1990-luvun puolivälistä asti ja kansainvälinen yhteisö ehti kokeilla kaikkia rauhanomaisia keinoja. Monet eurooppalaiset vasemmistopoliitikot tuntuivat ajattelevan näin. Rauhanpalauttamista korostanutta näkökulmaa on kritisoitu monestakin syystä: ensinnäkään Yhdysvaltojen tavoitteet eivät perustu Afganistanin ihmisoikeustilanteeseen ja hätään. Toiseksi sotatoimista uhkaa tulla hyväksytty tapa ratkaista maailman ongelmia, jos Yhdysvaltain omavaltaiset toimet mukisematta hyväksytään.

Globalisaatiokriittinen näkökulma

Mitä pidempi aika terrori-iskuista kului, sitä enemmän alettiin pohtia, mitkä syyt synnyttävät terrorismia. Monet rauhanihmiset näkivät taustalla ensisijaisesti laajempia, maailman epätasa-arvoisuuteen liittyviä kysymyksiä ja samalla Yhdysvaltain politiikasta etsittiin talouspoliittisia intressejä. Globalisaatiokriitikot korostavat muun muassa Yhdysvaltain kiinnostusta Keski-Aasian halki rakennettavaan öljyputkeen, kun terrorismin väitettiin kumpuavan länsimaiden ylivallasta, uusliberalistisesta talouspolitiikasta ja kolmannen maailman kurjuudesta. Tutkijoista näkyvimmin näitä kantoja esitti Sotako ratkaisu? -seminaarissa esiintynyt kehitysmaatutkija Pertti Multanen. Sosialistiliiton yksinkertaistavan tulkinnan mukaan globalisaatio ja imperialismi aiheuttivat yhdessä köyhyyttä, rasismia ja sotaa, jolloin rauhanliikekin jäisi vain globalisaatiokriitisen liikkeen sivukonttoriksi. Näkökulman ongelmana on se, että terroristit olivat arabimaiden rikkaista perheistä, eivät suinkaan globalisaation häviäjiä. New Yorkin iskujen motiiveista ei ole saatu varmaa käsitystä, eikä terrorismi lyhyellä tähtäimellä vähene, jos teollisuus- ja kehitysmaiden väliset erot tasoittuvat.

Salaliittoteoriat

Erilaisia salaliittoteorioita on esitetty tapahtumien edetessä useita, eikä Yhdysvallat ole suinkaan kunnostautunut niiden torjumisessa. Osama bin Ladenin syyllisyyden todistavia dokumentteja ei annettu julkisuuteen ja terroristijahtia on käyty hyvin salamyhkäisesti. Yhdysvaltain motiivien on syystäkin epäilty ulottuvan Afganistanissa pidemmälle kuin Bush väittää. Kiistellyimmät teoriat liittyvät Osama bin Ladenin ja CIA:n välisiin kytköksiin ja jotkut jopa väittävät New Yorkin iskuja amerikkalaisten itsensä masinoimiksi. Yhteistä salaliittoteorioille on vahva USA:n vastaisuus ja yleinen epäuskottavuus.

Ehdoton pasifismi

Monet rauhanaktiivit eivät arvioineet pommitusten järkevyyttä terrorismin vastustamisen kannalta, vaan kyse oli puhtaasti periaatteesta. Kaikki väkivalta ja sodankäynti on väärin, eikä kahden pahan, talebanin ja Yhdysvaltain, väliltä voi valita. Ehdottomat pasifistit vastustavat väkivaltaa riippumatta sen tavoitteista ja tarkoituksesta. Rauhanliikkeen argumenteissa ajatus täydellisestä väkivallattomuudesta ei juuri tullut esiin, mutta pohjimmiltaan se vaikutti varmasti monien mielenosoittajien mielissä. Tietysti voi kysyä, voiko terrorismia loputtomiin torjua väkivallattomasti.

Artikkeli on alunperin ilmestynyt Pax-lehdessä (4/2001)